Uusi vuosi ja uudet kujeet

No niin. Täällä taas ja nyt on lunta! Voi luoja! Nyt on lunta! Olen onnellisempi sen vuoksi kuin aikoihin! Lunta ❤

Minun pitää tässä heti tunnustaa, että olen laiskuuttani pitänyt hiljaiseloa täällä. En sen vuoksi, että olisin rakastunut (kumpa olisinkin) tai alkanut seurustella (kumpa olisinkin) tai olisin salakihloissa (kumpa olisinkin, ehkä) tai olisin raskaana odottamassa ensimmäistä lastani (kumpa olisinkin!). Ei ihan vain laiskuuttani. Ensin ajattelin kirjoittaa kuinka on ollut kiirettä, mutta mitä sitä valehtelemaan. Laiskuus. Joulun aikaan en vain viitsinyt.

Kuitenkin. Tein uutena vuotena päätöksen. Päätin olla rohkeampi. Päätin tehdä asioita, joita en ole ennen tehnyt. Tämän vuoksi olenkin nyt koettanut nettideittailua uudelleen. Olen laittanut kuvani jopa profiiliin ja saanut viestejä. Yksi lupaava viestiketju on aluillaan. Jännittävää. Muutamia kiinnostuneita on ollut.

Aiemmin olen kirjoittanut nettideittailusta ja siihen liittyen kuvista. Itse laitoinkin nyt kuvan sen vuoksi, ettei tule mitään väärinkäsityksiä. Ja aika rohkaisevalta on tuntunut, kun miehet kirjoittavat. Ja erityisen mukavan viestin sain, jossa viestin kirjoittaja itsekin heti laittoi kuvansa näkyvilleni, vaikkei se hänen julkisessa profiilissaan siellä ollut. Tämä oli rohkeaa ja minä arvostin tätä elettä suunnattomasti.

Yritän hiljalleen liikkua koko ajan rohkeampaa itsenäni kohti. Rohkeampaa ja itsevarmempaa. Ihmistä, jollainen haluan olla. Siihen on vielä matkaa, mutta olen jo ottanut ensimmäiset askeleet.

Rohkeutta. Rohkeutta tähän elämään!

Kaduttaako?

Kaduttaako? Kaduttaako sinua jokin? Kaduttaako minua jokin? Tietenkin kaduttaa. Minä kadun niitä asioita, joita en tehnyt. Kadun niitä hetkiä, joihin en uskaltanut tarttua. Kadun niitä sanoja, joita en uskaltanut sanoa. Ne sanat mitkä sanoin, niitä en kadu. Ne teot mitkä tein, niitäkään en kadu. Ne asiat, jotka tein – en kadu niitä.

On jännittävää huomata minkälaisia asioita sitä ihminen katuu. Tässä kohtasin muutamia päiviä sitten erään tavallaan exäni. Hän oli ystävällinen ja kiltti ja mukava minua kohtaa siinä hetkessä, kun tapasimme. Hän ei, enkä minäkään, näyttänyt läsnäoleville ihmisille mitään siitä menneisyydestä mitä meillä on. Paikalla olleet ihmiset olivat sekä hänen, että minun tuttujani. Mutta me olimme sivistyneitä siinä tilanteessa. Niin sivistyneitä, että voisi kuvitella, ettei meidän välillämme ole ikinä mitään tapahtunutkaan.

Mitä sitten tapahtui? No, meillä oli suhde. Toinen oli varattu ja toinen ei. Tiedän, että tässä kohtaa monilla nousee karvat pystyyn, että mitä pettureita te oikein olette, mutta niin vain tapahtui. En voi puolustella asiaa hänen kannaltaa, enkä kyllä ala omaanikaan puolta puolustelmaan, koska sillä ei ole mitään väliä. Minä en kadu tapahtunutta. Ne hetket, jotka olivat meidän, olivat, jos eivät täydellisiä, niin lähellä sitä. Niinä hetkinä maailma oli vain meidän kahden. Ei kenenkään muun. Vain meidän kahden.

Tekisinkö sen uudelleen? Todennäköisesti en. Minä siinä poltin näppini ja ehkä hieman sydäntänikin. Oliko se sen arvoista? Oli. Olihan se. Mutta tekisinkö sen uudelleen? En. Tämä ehkä kertoo siitä, että minä yritän oppia aina kaikesta mitä teen. En halua toistaa virheitäni kahta kertaa tässä elämässä, joten pyrin oppimaan niistä ensimmäisellä kerralla. Olen niin monta kertaa nähnyt sen, kuinka toiset tekevät saman virheen yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus jopa niin, että virhe vain tuntuu pahenevan kerta kerralta. Minusta on hieman surkeaakin nähdä, kuinka ihmiset eivät näe sitä mitä he tekevät vaan syöksyvät päätä pahkaa uudelleen samaan kurimukseen.

Tämä teksti lähti katumuksesta liikkeelle. Lähinnä siis niistä asioista, joita en tehnyt tai sanonut kadun. Kadun sitä, etten osannut ottaa eräästä kädestä kiinni. Kadun sitä, etten uskaltanut pyytää yhtä ainoaa suudelmaa eräältä toiselta, vaikka tilanne olisi ollut täydellinen. Kadun sitä, etten vain ole tarpeeksi rohkea aina. Yritän kuitenkin koko ajan opetella rohkeammaksi. Yritän koko ajan päästä yli siitä ajatuksesta, ettei kukaan oikeasti voisi olla kiinnostunut minusta. Koska on minusta oltu kiinnostuneita. En minä ole ollut koko elämääni yksin.

No, toivoa tähän iltaan Johanna Kurkelan laulusta. Tämä on yksi suosikeistani.

Kiukusta muutokseen

En voi sanoa olleeni tällä viikolla kaikkein helpoin ihminen. Jotenkin edellisviikon ahdistus heijastui tähän viikkoon ja kiukuttelin kaikille. En oikein osaa sitä kertoa, että mikä perimmäinen syy oikein oli, mutta kiukuttelinpahan vain.

Minulla on ihania ja kannustavia ystäviä ympärilläni, mutta välillä heidän ongelmansa tuntuvat hieman paistutelluilta. Ihmiset tuntuvat lukevan netistä mitä ihmeellisimpiä diagnooseja ja yhtäkkiä heillä on kaikki taudit masennuksesta syöpään. Tottahan toki jollain joku näistä diagnooseista voi ollakin totta, mutta todennäköisesti sitä on vain hieman luulosairas ja jos tietää asioista jotain niin sitä vain hieman suurentelee asioita.

Olenkin tällä viikolla saanut hokea ihmisille, ettei heissä ole mitään vikaa ja samaan aikaan pohtinut, että onkohan minussa jotain vikaa. En tunne oloani fyysisesti enkä henkisesti sairaaksi. Mutta sitä tässä olen miettinyt, että miksi minä olen edelleen sinkku. Tähän asiaan olen jo muutaman kerran ottanut kantaa, mutta silti tuntuu, että asiassa on jotain muutakin vielä. Jotain syvempää. Jotain joka juontaa juurensa jonnekin paljon pidemmälle kuin olen uskaltanut ajatellakaan.

Ehkä yksi asia on se, etten osaa luottaa siihen, että joku voisi oikeasti pitää ja olla kiinnostunut minusta. Tätä asiaa pääsin reflektoimaan (hieno sana!) ystäväni kanssa tänään kahvikupposen ääressä. Kerroin hänellä eräästä miehestä, johon olen muutaman viikonlopun aikana törmännyt paikallisessa ravintolassa. Kerroin olosuhteista, siitä miten mies käyttäytyy ja miten pitkään ja intensiivisesti hän minua katsoo. Kerroin, että jos jollekin ystävälleni joku mies tekisi samoin, sanoisin miehen olevan kiinnostunut. Mutta (minä sitten vihaan sanaa mutta…) minä en vain saa itseäni vakuuttuneeksi siitä, että mies voisi olla minusta kiinnostunut.

Älkäähän nyt käsittäkö väärin. Haluaisin uskoa. Haluaisin niin kovasti uskoa, mutta (se pirun mutta taas!) en vain osaa. Itsetuntoni ei salli minun uskoa sitä. Samaan aikaan tiedän, että voidakseen uskoa itseensä, on muututtava. On opittava luottamaan itseensä ja siihen, että joku voi oikeasti olla kiinnostunut ja pitää minusta. Muutoksen on kuitenkin lähdettävä minusta itsestäni. Ei kukaan muu voi tehdä sitä puolestani. Ihmiset voivat sanoa, että olet ihana ja kiltti ja suloinen ja kultainen ja kaunis ja vaikka mitä, mutta niin kauan, kun sitä ei itse usko, niin se ei ole totta. Tai tottahan se varmasti on, mutta se ei vain ole totta sinulle itsellesi. Eikö niin?

Tuntuu, että kierrän kehää puheideni kanssa ja puhun samasta asiasta yhä uudelleen ja uudelleen. Ehkä tämä on minun noidankehäni, josta irti pääseminen vaatii sen, että oikeasti alan uskomaan itseeni. Viimeksi tänään ystäväni sanoi minulle, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että minunlaiseni hyvä ihminen, joka sopisi parisuhteeseen äärettömän hyvin, menee hukkaan sinkkuna. Siinä sitten istuin hiljaisena ja tuijotin kahvikuppiini osaamatta sanoa mitään. Ei se niin helppoa ole.

Tässä alkuvuodesta törmäsin tällaiseen tekstiin. Se kuvastaa mielestäni täydellisesti sitä miksi olen sinkku. Erityisesti viimeinen kappale on täydellinen! Teksti on englanniksi, joten koetan suomentaa sen viimeisen, tärkeän kappaleen tähän:

”Olet sinkku, koska olet sinkku. Se on niin yksinkertaista. Et vain ole saanut sitä yhteyttä toiseen sydämeen. Voit meikata itsesi, pukeutua kauniisti, leikata hiuksesi, värjätä hiuksesi, nyppiä kulmakarvasi, laittaa huulipunaa ja silti olla sinkku. Voit lähteä baariin ja toivoa, että tapaat elämäsi rakkauden siellä vain huomataksesi, että kukaan herätä kiinnostustasi kyseisessä paikassa. Ja niin se vain tulee olemaan siihen päivään asti, kunnes tapaat sen oikean. Lopeta sen toivominen. Ala elämään sitä elämää, joka sinulla on, äläkä mieti niitä asioita mitä sinulla ei ole. Tulee vielä aika, jolloin tapaat miehen ja silloin sinun täytyy päästää irti sinkkuuden vapaudesta, joka sinulla nyt on. Ala olemaan kiitollisempi. Aloita nyt.”

Että näin tänään. Ehkä olisi aika alkaa kuuntelemaan niitä omia neuvoja, joita jakelee kaikille muille ja alkaa elämään niiden mukaan. Ja muistaa se, että mitään ei saa, jos ei koskaan edes yritä. Ehkä on aika yrittää. Ehkä sillä tavoin voi saavuttaa jotain. Ehkä minun on aika olla rohkea ja tehdä se ensimmäinen siirto. Ehkä.

Pelkoa ja hämmennystä Halloweenina

Viime kerrasta onkin hieman aikaa, mutta näinä kiireisinä aikoina sitä vain on jostain asioista joskus luovuttava. En kuitenkaan aio luopua tämän blogin kirjoittamisesta. Pois se minusta. Täällä pystyn anonyymisti tuulettamaan tuntemuksiani ja sanomaan asioita ääneen, joita en muuten tulisi sanoneeksi sinkkudestani ja siitä miten paljon kaipaisin parisuhdetta. Lisäksi tämä on hyvä paikka hieman reflektoida omaa itseään, jolloin sitä voi ehkä jopa hieman oppia jotain ja kehittyä.

No, viime viikonloppuna osallistuin eräisiin Halloween bileisiin ja niissä riitti menoa pitkälle yöhön asti. Minusta oli hienoa, että suurin osa ihmisistä oli pukeutunut itse juhlissa. Jatkoilla sitten näkikin paljon tavallisissa illanviettovaatteissa olevia ihmisiä.

Jatkoilla ravintolassa kohtasin erään miehen, jonka olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana nähnyt muutamia kertoja eri tilanteissa. Viimeksi taisin nähdä hänet kesällä samaisessa ravintolassa ja siinä vaihdoimme vain ihan muutaman sanan. Lauantaina sitten juttelimme hieman enemmänkin ja minä en voi olla huomioimatta sitä tunnetta, että hän saattaisi ehkä jopa kenties olla kiinnostunut minusta.

Tiedän, että käytin tuossa äsken monta ehkä-tyyppistä sanaa. Tämä kuvastaa vain minun omaa epävarmuuttani. Olen erittäin epävarma siitä, että kukaan voisi oikeasti olla kiinnostunut minusta. Tämä tunne varmaan tulee siitä, kun olen joskus ilmaissut kiinnostustani jollekin miehelle ja hän ei ole ollut kiinnostunut minusta yhtään. Jokainen tällainen kerta vain alentaa itsetuntoani ja saa minut tuntemaan oloni vähemmän halutuksi. Kyllähän kavereita aina on, mutta eipä niitä ole näkynyt, jotka olisivat kiinnostuneet tapailemaan minua.

Tuntuu ehkä väärältä sanoa, ettei kukaan olisi kiinnostunut minusta, koska on niitäkin miehiä, jotka ovat kiinnostuneita ja ilmaisevatkin sen. Mutta, tässä kohtaa tunnen yleensä itseni maailman pinnallisimmaksi ihmiseksi, koska minä en vain ole kiinnostunut heistä. He eivät usein saa huomiotani kiinnittymään itseensä millään. Tällaisen tilanteen jälkeen usein tunnen oloni huonoksi, koska useimmiten he ovat hyviä ihmisiä ja ansaitsisivat löytää rinnalleen hienon ihmisen.

En ehkä osaa selittää tätä asiaa hyvin, mutta yritän. Useasta paikasta olen lukenut ja keskustellutkin ystävieni kanssa, että ihmisten ei pitäisi katsoa ulkonäköä ja luokitella ihmisiä sen mukaan. Teen nyt kuitenkin tämän, jotta saisin hieman ajatuksiani selkeämmiksi.

Jaetaan ihmiset kolmeen ulkonäköryhmään: A, B, C ja D. A:t ovat niitä erittäin hyvännäköisiä ja kuvankauniita sekä treenautuneita. B:t ovat niitä nättejä ja söpön näköisiä normaaleja ihmisiä. C:t ovat tavallisen näköisiä, mutta eivät samalla tavoin viehättäviä kuin B:t. D:t ovat sitten kaikki muut. Noh, minä ehkä koen kuuluvani ryhmään C. Tämä mies, jonka lauantaina tapasin kuuluu ryhmään A. Hurja ulkonäöllinen ero. Miksi se ei sitten voisi toimia? Miksi minä lyön jarrut pohjaan ja etsimällä etsin syitä siihen, että en vain tulisi kertoneeksi hänelle, että voisin olla kiinnostunut hänestä?

Ehkä lähden lähestymään asiaa väärältä kantilta, eli sen toimivuuden kannalta, mutta teen sen kuitenkin. Olen tarkkaillut paljon ihmisiä ja huomannut sen, että ei sillä ole mitään väliä, että onko joku A ja hänen puolisonsa vaikkapa D, koska jos rakkautta riittää, niin se on tarpeeksi. Ehkä se on yhteiskunta ja kaikki ne elokuvat, joissa meille tyrkytetään sitä mallia, jossa kaikki ovat A:ta ja löytävät itselleen ”saman tasoisen” puolison. Samaan aikaan kuitenkin toitotetaan, että ulkonäöllä ei ole väliä vaan se, mitä on sisällä ratkaisee.

Ja paskan marjat. Ihan oikeasti, ensimmäinen asia mitä uusi ihminen sinusta näkee, on sinun ulkonäkösi. Ihminen luo ensivaikutelman muutamassa sekunnissa itsestään toiselle. Ei siinä ole mitään tekemistä sen kanssa, että minkälainen on sisältä. MUTTA! Tästä lähteekin sitten tutustuminen. Tämä prosessi muuttaa ihmisen käsitystä toisesta. Se, mitä voisi kuvitella toisen olevan pelkän ulkonäön perusteella alkaa muuttumaan. Lopulta, jos tutustuu toiseen todella hyvin, sitä ei enää kiinnitä huomiota siihen miltä toinen näyttää.

Tässä kohtaa itse huomaan tekeväni virheen. Minä ammun alas heti sellaiset miehet, jotka eivät ehkä ulkonäöllisesti kiinnosta minua. Ja tämä tulee ihmiseltä, joka pitää itseään C:n näköisenä… Samaan aikaan takaraivossa naputtaa ajatus, että ei minulla ole mitään oikeutta tuomita ketään pelkän ulkonäön perusteella. Eikä minulla olemaan, mutta silti minä sen teen. Melkoinen dilemma.

Mutta palataan takaisin siihen herra A:han. Herra A on mukava, mielenkiintoinen, komea ja hyvä kroppainen mies. Hän vie minut tanssimaan illan viimeiset hitaat ja niiden aikana muistelemme edellistä kertaa, kun tanssimme yhdessä. Musiikki hiljenee ja tanssi loppuu. Hitaasti päästän käteni laskemaan hänen olkapäiltään. Hetken verran tanssin jälkeen vain seisomme, vaihdamme muutaman sanan ja pidämme hellästi toisiamme kädestä kiinni. Lopulta minä olen se, joka päästää irti hänen kädestään sormi sormelta.

Miksi? Miksi minä en pitänyt kiinni? Yksinkertaista, koska minä pelkäsin. Pelkäsin, että jos pidän pidempään kiinni, hänelle selviää, että voisin ehkä kenties (tein sen taas…) olla kiinnostunut hänestä. Ja sehän olisi väärin, koska kuulumme eri kasteihin. Minä itse sabotoin itseäni ja tästä toiminnasta minun pitää päästä eroon.

Toisaalta sitä voisi kysyä miksi hän ei pitänyt kiinni. En kuitenkaan halua lähteä sille tielle. Se saa minut tuntemaan oloni vielä kurjemmaksi. Nyt vedän vain syvään henkeä, selviydyn joka päiväisestä elämästä ja katson mitä se tuo eteeni. Samalla yritän kuitenkin pitää huolen siitä, että saisin kerättyä rohkeutta ja pystyisin hieman muuttumaan rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi, koska pelko on turhaa. Eihän sitä mitään saa ikinä jos pelkää.