Uudestaan!(ko?)

Tuli tässä keskusteltua parin ystävän kanssa aiheesta ”Kannattaako exän kanssa palata yhteen?” Väittely oli osittain kiivastakin ja eriäviä mielipiteitä oli.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhden eron jälkeen en pystyisi enää samalle perustalle rakentamaan parisuhdetta saman ihmisen kanssa. Mielestäni sillä ei ole mitään väliä, että onko toinen muuttunut tai olenko minä muuttunut. Se, että minut olisi jätetty, aiheuttaisi sen, että minä en pystyisi luottamaan siihen toiseen enää. Pelkäisin koko ajan sitä, että hän jättäisi minut uudelleen. Jos minä puolestaan olisin se eropäätöksen tehnyt osapuoli, niin koko ajan pelkäisin sitä, että eropäätökseen johtanut asia palaa takaisin.

Olen sitä mieltä, että jos parisuhteesta on kerran erottu, niin on siihen oltava syy. Ja yleensä syy on ylitsepääsemätön ristiriita. Vaikka ihmiset muuttuvat, niin voivatko he oikeasti muuttua niin paljon, että he onnistuvat toisella, kolmannella tai peräti neljännellä yrittämällä?

Varmasti on olemassa pareja, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ”Kyllä me olemme palanneet eron jälkeen yhteen ja olemme onnellisempia kuin koskaan!” Sitä minä en kiellä, etteikö joku siinä voisi onnistua. Omalla kohdallani asia on toinen. Tunnen itseni niin hyvin, että minä itse sabotoisin parisuhdetta niin, että se ei vain toimisi. Joko en luottaisi toiseen tai sitten itse omalla epävarmuudella murentaisin koko suhteen pohjan. Eikä sellainen parisuhde voi toimia, jossa ei toiseen tai omaan itseensä pysty luottamaan.

Joskus tuntuu helpottavalta olla sinkku. Saa tehdä juuri niin kuin haluaa ja ei tarvitse kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sitä on vain itse vastuussa omasta elämästään ja kaikista asioista, jotka siihen kuuluvat.

Kaduttaako?

Kaduttaako? Kaduttaako sinua jokin? Kaduttaako minua jokin? Tietenkin kaduttaa. Minä kadun niitä asioita, joita en tehnyt. Kadun niitä hetkiä, joihin en uskaltanut tarttua. Kadun niitä sanoja, joita en uskaltanut sanoa. Ne sanat mitkä sanoin, niitä en kadu. Ne teot mitkä tein, niitäkään en kadu. Ne asiat, jotka tein – en kadu niitä.

On jännittävää huomata minkälaisia asioita sitä ihminen katuu. Tässä kohtasin muutamia päiviä sitten erään tavallaan exäni. Hän oli ystävällinen ja kiltti ja mukava minua kohtaa siinä hetkessä, kun tapasimme. Hän ei, enkä minäkään, näyttänyt läsnäoleville ihmisille mitään siitä menneisyydestä mitä meillä on. Paikalla olleet ihmiset olivat sekä hänen, että minun tuttujani. Mutta me olimme sivistyneitä siinä tilanteessa. Niin sivistyneitä, että voisi kuvitella, ettei meidän välillämme ole ikinä mitään tapahtunutkaan.

Mitä sitten tapahtui? No, meillä oli suhde. Toinen oli varattu ja toinen ei. Tiedän, että tässä kohtaa monilla nousee karvat pystyyn, että mitä pettureita te oikein olette, mutta niin vain tapahtui. En voi puolustella asiaa hänen kannaltaa, enkä kyllä ala omaanikaan puolta puolustelmaan, koska sillä ei ole mitään väliä. Minä en kadu tapahtunutta. Ne hetket, jotka olivat meidän, olivat, jos eivät täydellisiä, niin lähellä sitä. Niinä hetkinä maailma oli vain meidän kahden. Ei kenenkään muun. Vain meidän kahden.

Tekisinkö sen uudelleen? Todennäköisesti en. Minä siinä poltin näppini ja ehkä hieman sydäntänikin. Oliko se sen arvoista? Oli. Olihan se. Mutta tekisinkö sen uudelleen? En. Tämä ehkä kertoo siitä, että minä yritän oppia aina kaikesta mitä teen. En halua toistaa virheitäni kahta kertaa tässä elämässä, joten pyrin oppimaan niistä ensimmäisellä kerralla. Olen niin monta kertaa nähnyt sen, kuinka toiset tekevät saman virheen yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus jopa niin, että virhe vain tuntuu pahenevan kerta kerralta. Minusta on hieman surkeaakin nähdä, kuinka ihmiset eivät näe sitä mitä he tekevät vaan syöksyvät päätä pahkaa uudelleen samaan kurimukseen.

Tämä teksti lähti katumuksesta liikkeelle. Lähinnä siis niistä asioista, joita en tehnyt tai sanonut kadun. Kadun sitä, etten osannut ottaa eräästä kädestä kiinni. Kadun sitä, etten uskaltanut pyytää yhtä ainoaa suudelmaa eräältä toiselta, vaikka tilanne olisi ollut täydellinen. Kadun sitä, etten vain ole tarpeeksi rohkea aina. Yritän kuitenkin koko ajan opetella rohkeammaksi. Yritän koko ajan päästä yli siitä ajatuksesta, ettei kukaan oikeasti voisi olla kiinnostunut minusta. Koska on minusta oltu kiinnostuneita. En minä ole ollut koko elämääni yksin.

No, toivoa tähän iltaan Johanna Kurkelan laulusta. Tämä on yksi suosikeistani.

Viikonloppu lähestyy

Perjantai. Perjantai. Perjantai.

Sitä voi hokea vaikka miten monta kertaa, mutta ei se siitä muutu. On perjantai ja viikonloppu alkaa. Itselläni se opintojen puolesta taisi jo alkaa tiistaina, mutta virallisesti vasta tänään.

Tämän viikon ahdistus oikeastaan on jo takanapäin. En ainakaan tunnusta sitä, että minua ahdistaisi jotenkin se, mitä viime viikonloppuna tapahtui. Ei. Ei sitten ollenkaan. No, ehkä vähän, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että on vain asioita mille ei voi mitään ja tämä taitaa olla yksi.

Tuleva viikonloppu puolestaan ahdistaa. Tänään tuli taas sellainen olo, että olisi mukava jos olisi joku jonka kainaloon käpertyä katsomaan elokuvia hämärtyvissä syysilloissa. Tällä hetkellä minulle riittäisi ihan se, että vieressäni olisi mies, joka kietoisi kätensä ympärilleni ja vain halaisi minua lujasti. En tarvitsisi muuta. Ehkä muutaman suudelman, mutta nyt vain pelkkä läheisyys olisi riittävä täyttämään tämän yksinäisyyden.

Tässä hieman lueskelin yhtä blogia (Yksityiselämää), jossa yhteen tekstiin oli kommentoitu ”Rakastu silloin kun olet valmis, älä silloin kun olet yksinäinen.” Mahtavasti sanottu! Tässä on yksi perimmäinen ajatus siitä milloin oikeasti rakastuminen kannattaa! Eihän sitä nyt voi rakastumista hallita, mutta syitä siihen, miksi alkaa tapailemaan tai seurustelemaan jonkun kanssa voi. Se, että on yksinäinen ei ole mielestäni syy siihen, että voisi vain alkaa tapailemaan ihmistä, joka ei aiheuta sellaisia sydämentykytyksiä kuin sitä toivoisi.

Itse olen tämän tehnyt. Tapasin muutamia vuosia sitten miehen, joka herätti mielenkiintoni ja muutamien mutkien kautta siitä sitten syntyi seurustelusuhde. En kuitenkaan ollut itselleni rehellinen siinä suhteessa, että miksi siihen hyppäsin. Nyt vuosia myöhemmin osaan ehkä paremmin analysoida tilannetta ja nähdä ne virheet jotka tein. Ensimmäinen virhe: ihastuin häneen paetakseni omia tunteitani edellistä miestäni kohtaan. Toinen virhe: olin yksinäinen ja halusin tuntea oloni halutuksi ja rakastetuksi. Kolmas virhe: annoin hänen uskoa niin paljon enemmän kuin olisin oikeasti saanut antaa.

Ensimmäinen virhe todella oli se, että otin hänet laastariksi. En tiedä olisinko ikinä päässyt edellisestäni yli, jos tämä mies ei olisi tullut eteeni. Hän oli kiltti, ihana ja oikeasti taisi rakastaa minua. Sitten minä menin ja tanssin ripaskaa hänen sydämensä päällä. Ehkä minä ansaitsen olla sinkku…

Toiseksi olin yksinäinen. Onhan minulla ystäviä ympärillä ollut aina, mutta se yksinäisyys joka tulee silloin, kun yö saapuu ja sitä makaa yksin peiton alla on vain niin musertavaa. Halusin vain saada vierelleni jonkun, joka pitäisi kiinni ja heräisi aamulla vierestäni. Tämä mies oli sellainen, että hän olisi vaikka tuonut kuun taivaalta minulle…

Kolmanneksi annoin hänelle toivoa suhteemme kestosta liian pitkään. Kyllä minä hänelle sanoi, että en halua luvata yhtään mitään, mutta silti samaan aikaan puhuin asioita, joiden perusteella hän varmasti luuli, että olisin halunnut jäädä hänen luokseen loppu elämäkseni. Hopeareunus tässä pilvessä on se, että en vedättänyt häntä vuosi tolkulla, vaan päästin hänestä irti neljän kuukauden jälkeen. Olisin voinut sen tehdä jo aikaisemminkin, mutta en vain pystynyt siihen.

No niin. Varmasti keksisin paljon muitakin syitä, mutta en taida nyt jaksaa. Sen tunnustaminen itselleen, että on tehnyt toiselle ihmiselle väärin ja vienyt hänen elämästään aikaa väärin perustein on aika rankkaa. Omatuntoni soimaa minua vieläkin tästä tapahtumasta. Ehkä se on oikeasti osasyynä siihen, miksi olen sinkku. Pelkään satuttuu muita.

Menipähän taas syvälliseksi. Mutta niin se vaan on. Viikonlopun tulo saa mieleni haikeaksi ja kaipaamaan toisen läheisyyttä. Ehkä sitä pitää lähteä lauantaina käymään paikallisessa ravitsemusliikkeessä, jos vaikka saisi edes pienen kosketuksen toiselta…