Hellettä piisaa!

Kyllä on kuuma! Liiankin kuuma minun mielestäni. Eikä paljon paremmalta tunnu koirastani, joka mustana otuksena kärsii jatkuvasta porotuksesta. Ei tässä ole muu auttanut kuin liikkua, joko aikaisin aamulla tai sitten myöhään illalla. Jaksaa paremmin itsekin lenkkeillä vähän viileämmässä ilmassa.

Kesä on mennyt nopeasti. Mitään ei ole tapahtunut. Ehkä sen vuoksi, että työt vievät aikaa niin paljon. Ja se seikka, että tekee kolmivuorotyötä täyttää viikonloput, jolloin olisi joku mahdollisuus käydä vaikka terassilla istumassa. Vaikka en kyllä sellaista harrasta, niin olisihan se mukava mennä joskus lasilliselle. Tai vaikka ihan ravintolaan. Jos sitä vielä tämän kesän aikana ehtisi 🙂

En ole juuri ehtinyt tässä stressata sinkkuuttani. Lapsettomuuttani kyllä. Ihmiset saavat vauvoja ja niiden kuvat ovat täyttäneet taas facebookin. Ai niin, ja tokihan sinkkuuttanikin olen vähän murehtinut kaikkien upeiden hääotosten katselun aikana. Vähän ahdistavaa, mutta koetan koko ajan ajatella niin, että minunkin aikani vielä tulee. Uskoa yritän vaikka se välillä vaikeaa onkin.

Niin ja tässä olen uskaltautunut kokeilemaan sitä uuttaa (tosin nyt jo vanhaa) Tinderiä. Katsastamaan kuvia ja niiden perusteella tekemään päätöksen olenko kiinnostunut vai enkö ole. Tunnustan, että onhan se pinnallista, mutta koukuttavaa! Hyvä puoli siinä on se, että siellä näkee ainoastaan sen, että jos joku on kiinnostunut myös sinusta. Pinnallista. Niin pinnallista. Itse en ole aloittanut keskustelemaan siellä vielä kenellekään. Tinderpareja on useita, mutta ei oikeastaan keskusteluja. Hmm. Joku on kuulema löytänyt ihan rakkauden Tinderin kautta, mutta enemmän olen kuullut tarinoita niistä, jotka vain etsivät seuraa yhdeksi yöksi… No, saa nähdä.

Helle on kyllä siitä mukava, ettei ainakaan palella. Ai niin ja tällä hetkellä lempibiisini on tämä:

Vauvoja, vauvoja…

Toistan itseäni, mutta voihan vauvat sentään! Taas on yksi pienokainen lisää fb:ssä. Tällä kertaa tunne on ehkä enemmän haikea. Ei niinkään ärsyttävä kuin viimeksi. Ehkä tässä on se, että tiesin tämän vauvan tulosta eikä se yllättänyt minua. Ehkä tavallaan jopa odotin sitä.

Se kuitenkaan ei poistanut sitä kaipuuta, jonka kuva sai aikaan. Se kaipuu siitä, että tulisi itse äidiksi. Pääsisi siihen tilanteeseen, jossa se vastasyntynyt pienokainen ojennetaan rinnallesi. Se hetki, kun on pakahtua onnesta ja siitä, että pitkä odotus on vihdoinkin palkittu. Sitten koittaisi ne hetket, kun pääsee syöttämään pientä palleroa, vaihtamaan vaippoja ja nukuttamaan. Pienen maidontuoksuisen vauvan nukuttaminen on jotain käsittämättömän hienoa! Se kuinka lämmin ja pehmoinen vauva sylissä on, on jotain ihmeellistä!

Tänään viimeksi istuin siskonpoika sylissäni sohvalla ja toivoin sydämeni pohjasta, että minulla olisi oma lapsi. Tuo pieni poika, joka päiväunien jälkeen kiipesi syliini katsomaan piirrettyä televisiosta, painoi päänsä rintaani vasten ja istui siinä pitkään hiljaa. Minä puolestani jäin hetkeen kiinni. Se pienen lapsen läsnäolo ja ehdoton rakkaus kaikkia läheisiä ihmisiä kohtaan on käsittämätöntä!

Joskus on niitä hetkiä, että on onnellinen siitä, ettei ole saanut lapsia, mutta minulla niitä ei ole usein. Toisinaan huomaan kyllä vahvistavani omaa sinkkuuttani ja lapsettomuuttani sillä, että havahdun ajattelemaan sitä, että ehkäpä minä en koskaan haluakaan lapsia. Joskus tämä ajatus on pysynyt mielessäni pitkiäkin aikoja. Mutta sitten tulee niitä hetkiä, jolloin minut valtaa suunnaton halu tulla äidiksi. Toisinaan se pelottaa, että miten minä selviäisin, mutta sitten sitä huomaan ajattelevani, että olenhan selvinnyt tähänkin asti kaikesta mitä elämä on eteeni heittänyt, joten miksi en muka selviytyisi äitiydestä? Ehkä minua pelottaisi eniten se, että miten huolissani olisi koko ajan. Minä olen vähän sellainen huolehtia, että olen huolissani ystävistäni ja sukulaisistani jatkuvasti. Huomaan joskus jopa pelästyväni sitä, miten huolissani olisin omista lapsista. Sellaisina hetkinä huokaisen, että onpa hyvä, ettei minulla ole omia lapsia.

Olen tässä vuosien mittaan tullut siihen tulokseen, että tiedän etten ole valmis äidiksi, mutta eipä oikeastaan kukaan muukaan ole. Ihmiset haluavat lapsia ja tekevät niitä, mutta kenellä oikeasti on realistinen kuva siitä, mitä vanhemmus oikein on? Minusta tuntuu, että itsellänikin on siitä aika ruusuinen kuva, mutta toisaalta mitä sitten. Eihän elämä itsessäänkään ole helppoa vaan täälläkin on kaikenlaisia monttuja ja töyssyjä.

No, eipä siitä näin sinkkuna tarvitse huolehtia, että millainen äiti minusta tulisi. Tämä johtuu siitä, että olen vakaasti sitä mieltä, että lapsi ansaitsee sekä äidin, että isän. En tuomitse ketään, joka ryhtyy äidiksi yksi, mutta minusta ei olisi siihen.

Tosin tänään olisin ollut erinomainen äiti, kun leivoin noin sata pullaa. Pullantuoksuinen koti oli tänään mukava koti.

Aaargh!

Taas on yhdellä fb-kaverilla profiilikuvassa vauva! Ei voi olla totta miten alkoi ahdistamaan tämä! Ihan rauhassa selailin facebookin etusivua ja sieltä se pamahti. Kuva, jossa kyseinen henkilö on vauvansa kanssa… Missä minun vauvani on? Missä minun mieheni on, jonka kanssa voisin tehdä sen vauvan? Ai niin, eihän minulla ole sellaista…

Huh. Yllättävä ahdistus iski. En ollut varautunut tähän. Suorastaan alkoi vituttamaan. Taidan lähteä ottamaan pari drinksua…

Arvaamattomia ahdistuksia

Niinpä niin. Sitä kuulee jälleen ympärillään pelkkiä vauvauutisia ja parisuhdeuutisia. Kaikki tuntuvat alkavan seurustelemaan tai ovat seurustelleet ”salaa” jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt kertovat asiasta julkisesti. Tai sitten ihmiset saavat vain vauvoja.

Joskus sitä ei voi muuta kuin vain hymyillä kuullessaan näitä uutisia. Toisinaan tekisi mieli heittäytyä maahan ja vain kiljua. Kuten tänään. Kuulin nimittäin, että kaksi minulle läheistä ihmistä ovat alkaneet seurustella. Tai ainakin tapailla. Hienoahan se on, että ihmiset löytävät toisensa ja haluavat viettää aikaa toistensa seurassa.

Minua alkoi vain jälleen kerran ahdistaa se, että minulla ei ole ketään. Se, että haluaisin olla rakastettu on aika isossa osassa elämääni jo. Tänään sanoin yhdelle ystävälleni, että ”Älä jää odottamaan toista sillä perusteella, että jos kenties joskus tulevaisuudessa palaatte yhteen, koska siinä alitajuisesti alat toteuttamaan ajatusta ja huomaamattasi kävelet onnesi ohi”. Tämä ajatus lienee pitäisi minunkin sisäistää.

Ai miksi? No sen vuoksi, että olen tässä vuosia sitten tavannut yhden miehen, joka sai minussa aikaan mitä vahvimpia tunteita. Hän hymyili minulle ja minua vietiin. Tämä mies onkin nyt ollut se, johon olen verrannut kaikkia tapaamiani miehiä ja aina nämä uudet tuttavuudet ovat hävinneet. Kukaan heistä ei ole voittanut tätä vanhaa ihastusta. Ehkä olen silloin päättänyt alitajuisesti, että ”Tuon miehen kanssa minä vielä joskus seurustelen”. Ja sen vuoksi olen vain sabotoinut itseäni ja siten en ole saanut ihastuttua keneenkään. Tai ihastunut olen, mutten ole osannut hypätä mihinkään vakavampaan.

Tiedä sitten mistä sinkkuuteni johtuu. Onko se oma alitajuinen päätös vai onko se vain siitä johtuva, ettei kukaan kiinnostu minusta. Ehkä voisin alkaa selvittämään tätä asiaa. Tehdä pienen projektin ja tutustua itseeni ja katsoa, että olisiko minussa itsessäni muuttamista, jotta voisin löytää rinnalleni miehen, jonka kanssa haluan olla hamaan loppuun asti.