Hiljaisuus

Pitkä hiljaisuus takana tämänkin blogin suhteen. Kesä on ollut melkoista haipakkaa ja sen vuoksi vähän tupannut jäämään kaikki kirjoittaminen. Uusi karvainen asukki nimittäin muutti kotiini ja on vaatinut hieman seuraa, rapsutuksia, ruokintaa ja tavoille opettamista. Hetkittäin mietin (mm. pureskeltuja sukkia katsellessani), että mitähän sitä tuli tehtyä, mutta onneksi kuitenkin se ilo ja seura mitä otuksesta saa voittaa.

Tässä olen pitkin kesää miettinyt mitä minä haluan. Haluaisin kyllä sen oman miehen ja kumppanuutta. Haluaisin lapsen. Haluaisin kokea sen raskauden. On paljon asioita mitä sinkkuna jää kokematta.

Tokihan nykypäivänä on mahdollista hankkia lapsia yksinkin, mutta minä en halua sitä. Haluan, että lapsellani on sekä isä, että äiti. Haluan, että mies on paikalla, kun pieni ryppyinen vauva putkahtaa maailmaan ja itkee siinä kanssani onnenkyyneleitä, kun saan ensimmäisen kerran rakkauspakkauksen syliini.

Joskus tuntuu kyllä kamalalta haluta tähän maailmaa lapsi. Mutta minkä sitä ihminen halulleen mahtaa. Sitä voi yrittää tukahduttaa sen, mutta kyllä se kohta sieltä entistä tiukemmin puskee pintaan. Kuin rikkaruoho. Kohti aurinkoa vahvempana ja voimakkaampana kuin ennen tukahdutus yritystä. Huokaus.

Olisi vaan niin helppoa, jos elämä olisi kuin kirja tai elokuva tai tv-sarja, jossa pääosan (eli minä) rakastuu sielunkumppaniinsa heti alkumetreillä ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ei vaan mene elämä niin kuin Strömssössä.

Arvoton? Epämiellyttävä?

Tässä menneenä viikonloppuna olin ravintolassa. Siellä tapasin miehen, jonka kanssa juttu luisti. Juteltiin ja tanssittiin. Olin flirttiä ilmassa. Pieniä kosketuksia, hipaisuja ja enemmänkin. Minulla oli mukavaa ja käsittääkseni myös hänellä.
Kaikki näytti menevän hienosti, kunnes… Kunnes se tapahtui. Mies kääntyi puoleeni tanssilattialla ja sanoi, että hänen täytyy nyt mennä tekemään lähempää tuttavuutta tuohon toiseen naiseen. Naiseen, jonka kanssa hän oli vaihtanut vain muutaman sanan. Muuten hän oli ollut seurassani. Minä jäin seisomaan keskelle tanssilattiaa.
Olin murtunut. En fyysisesti. Henkisesti. Sitä en ulospäin näyttänyt miltä minusta tuntui. Tuntui kuin minut olisi jyrätty höyryjyrällä ja jätetty lojumaan tielle. Tuntui kuin joku olisi puristanut sisuksiani kaikilla voimallaan. Mutta minä hymyilin. Minä perkele hymyilin! En näyttänyt eleelläkään, että mitä juuri oli tapahtunut. Kävelin pois lattialta ja poistuin ravintolasta. Vasta kotimatkalla pimeässä kävellessäni annoin tunteiden näkyä. Tunsin kuumien kyynelten polttavan luomiani. Tunsin palan kurkussa. En kuitenkaan itkenyt. En. Minä en itkisi miehen tähden.
Toivoisin, että tämä tarina ei olisi totta. Mutta se on. Se tekee kipeää kertoa, mutten voinut pitää tätä itselläni.
Minä suutuin. Tunsin oloni mitättömäksi, arvottomaksi, vääränlaiseksi. Tuntui, että minussa on jotain vikaa. Jotain miksi miehet eivät vain halua minua.
Minä en ymmärrä miten noin voi toimia. Minä en vain käsitä. Minä yritän. Minä pistän itseni peliin ja saan turpaani. Minut jyrätään ja jätetään lojumaan tielle.
Ehkä kohtaloni on oikeasti jäädä yksin.

Hyvää Joulua!

Niin se vaan tämänkin vuoden joulu on melkein täällä. Huomenna on jouluaatto ja silloin päästään sellaisten ruokapatojen ääreen, että niitä olen odottanut koko vuoden! Tänä vuonna siskoni luona järjestetään aattona syömingit (ja tietenkin lahjojen jako).

Tämä on johtanut kyllä siihen, että kotonani ei ole oikeastaan mitään jouluista. Keittiössä on joulupöytäliina, mutta siihen se on tänä vuonna tainnut jäädäkin. Ajattelin kaivaa myös jouluisen kynttelikön ja laittaa sen keittiön ikkunalle, mutta en ole saanut aikaiseksi. Aikaansaamattomuuteen on moniakin syitä ja se, että olen tämän joulun päättänyt ottaa loman kannalta, on yksi. Tänä vuonna on oikeasti mahdollisuus vain olla ja katsella elämän menoa. Nyt en ole lupautunut töihin enkä mihinkään. Kolme viikkoa taitaa olla vapaata kalenterissani. En valita!

Joulumieli on vallannut minut ja hieman jopa ehkä rohkaissutkin minua. Viikonloppuna katselin parin kaverin kanssa elokuvaa Morsiusneidot. Sitä katsellessa tajusin kuinka sitä onkaan yksinäinen. Erityisesti näin joulun aikaan sitä ehkä hieman kaipaisi sitä, että olisi joku jonka kainaloon käpertyisi katselemaan televisiota kynttilänvalossa. Minulla taitaa olla aina sellainen aika vuodesta, että voisin käpertyä jonkun kainaloon 😀

No niin, siis tämä rohkeus. Laitoin sitten viestiä eräälle kiinnostavalle miehelle. Ihan vain kysyäkseni mitä hänelle kuuluu. Tämän tarkoituksena oli saada keskusteluyhteys auki. Mutta (se perhanan mutta taas!!) hän ei ole vastannut mitään. Epäilen, että hän ei vastaakaan.

Ärsyttävää suorastaan, ettei hän voisi vastata. En minä nyt niin kamala tyyppi ole, että minulle ei voisi vastata, että mitä kuuluu. No, nyt vedän syvään henkeä ja totean, että ei sille voi mitään, jos joku ei halua minua. Edes kaverikseen. Olkoon.

Minä aion nauttia tästä joulusta! Minulla on ihana perhe ympärilläni ja paljon ihmisiä, jotka rakastavat minua! Se, ettei minulla ole miestä, ei tee minusta yhtään vähäisempää ihmisenä.

Kuitenkin, Hyvää Joulua itse kullekin!

Tässä vielä Avaruus. Itse kyllä pidän Samuli Edelmannin versiosta enemmän, mutten löytänyt kunnollista versiota siitä. Ei tämäkään huono ole 🙂

Viikonloppu lähestyy

Perjantai. Perjantai. Perjantai.

Sitä voi hokea vaikka miten monta kertaa, mutta ei se siitä muutu. On perjantai ja viikonloppu alkaa. Itselläni se opintojen puolesta taisi jo alkaa tiistaina, mutta virallisesti vasta tänään.

Tämän viikon ahdistus oikeastaan on jo takanapäin. En ainakaan tunnusta sitä, että minua ahdistaisi jotenkin se, mitä viime viikonloppuna tapahtui. Ei. Ei sitten ollenkaan. No, ehkä vähän, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että on vain asioita mille ei voi mitään ja tämä taitaa olla yksi.

Tuleva viikonloppu puolestaan ahdistaa. Tänään tuli taas sellainen olo, että olisi mukava jos olisi joku jonka kainaloon käpertyä katsomaan elokuvia hämärtyvissä syysilloissa. Tällä hetkellä minulle riittäisi ihan se, että vieressäni olisi mies, joka kietoisi kätensä ympärilleni ja vain halaisi minua lujasti. En tarvitsisi muuta. Ehkä muutaman suudelman, mutta nyt vain pelkkä läheisyys olisi riittävä täyttämään tämän yksinäisyyden.

Tässä hieman lueskelin yhtä blogia (Yksityiselämää), jossa yhteen tekstiin oli kommentoitu ”Rakastu silloin kun olet valmis, älä silloin kun olet yksinäinen.” Mahtavasti sanottu! Tässä on yksi perimmäinen ajatus siitä milloin oikeasti rakastuminen kannattaa! Eihän sitä nyt voi rakastumista hallita, mutta syitä siihen, miksi alkaa tapailemaan tai seurustelemaan jonkun kanssa voi. Se, että on yksinäinen ei ole mielestäni syy siihen, että voisi vain alkaa tapailemaan ihmistä, joka ei aiheuta sellaisia sydämentykytyksiä kuin sitä toivoisi.

Itse olen tämän tehnyt. Tapasin muutamia vuosia sitten miehen, joka herätti mielenkiintoni ja muutamien mutkien kautta siitä sitten syntyi seurustelusuhde. En kuitenkaan ollut itselleni rehellinen siinä suhteessa, että miksi siihen hyppäsin. Nyt vuosia myöhemmin osaan ehkä paremmin analysoida tilannetta ja nähdä ne virheet jotka tein. Ensimmäinen virhe: ihastuin häneen paetakseni omia tunteitani edellistä miestäni kohtaan. Toinen virhe: olin yksinäinen ja halusin tuntea oloni halutuksi ja rakastetuksi. Kolmas virhe: annoin hänen uskoa niin paljon enemmän kuin olisin oikeasti saanut antaa.

Ensimmäinen virhe todella oli se, että otin hänet laastariksi. En tiedä olisinko ikinä päässyt edellisestäni yli, jos tämä mies ei olisi tullut eteeni. Hän oli kiltti, ihana ja oikeasti taisi rakastaa minua. Sitten minä menin ja tanssin ripaskaa hänen sydämensä päällä. Ehkä minä ansaitsen olla sinkku…

Toiseksi olin yksinäinen. Onhan minulla ystäviä ympärillä ollut aina, mutta se yksinäisyys joka tulee silloin, kun yö saapuu ja sitä makaa yksin peiton alla on vain niin musertavaa. Halusin vain saada vierelleni jonkun, joka pitäisi kiinni ja heräisi aamulla vierestäni. Tämä mies oli sellainen, että hän olisi vaikka tuonut kuun taivaalta minulle…

Kolmanneksi annoin hänelle toivoa suhteemme kestosta liian pitkään. Kyllä minä hänelle sanoi, että en halua luvata yhtään mitään, mutta silti samaan aikaan puhuin asioita, joiden perusteella hän varmasti luuli, että olisin halunnut jäädä hänen luokseen loppu elämäkseni. Hopeareunus tässä pilvessä on se, että en vedättänyt häntä vuosi tolkulla, vaan päästin hänestä irti neljän kuukauden jälkeen. Olisin voinut sen tehdä jo aikaisemminkin, mutta en vain pystynyt siihen.

No niin. Varmasti keksisin paljon muitakin syitä, mutta en taida nyt jaksaa. Sen tunnustaminen itselleen, että on tehnyt toiselle ihmiselle väärin ja vienyt hänen elämästään aikaa väärin perustein on aika rankkaa. Omatuntoni soimaa minua vieläkin tästä tapahtumasta. Ehkä se on oikeasti osasyynä siihen, miksi olen sinkku. Pelkään satuttuu muita.

Menipähän taas syvälliseksi. Mutta niin se vaan on. Viikonlopun tulo saa mieleni haikeaksi ja kaipaamaan toisen läheisyyttä. Ehkä sitä pitää lähteä lauantaina käymään paikallisessa ravitsemusliikkeessä, jos vaikka saisi edes pienen kosketuksen toiselta…

Pelkoa ja hämmennystä Halloweenina

Viime kerrasta onkin hieman aikaa, mutta näinä kiireisinä aikoina sitä vain on jostain asioista joskus luovuttava. En kuitenkaan aio luopua tämän blogin kirjoittamisesta. Pois se minusta. Täällä pystyn anonyymisti tuulettamaan tuntemuksiani ja sanomaan asioita ääneen, joita en muuten tulisi sanoneeksi sinkkudestani ja siitä miten paljon kaipaisin parisuhdetta. Lisäksi tämä on hyvä paikka hieman reflektoida omaa itseään, jolloin sitä voi ehkä jopa hieman oppia jotain ja kehittyä.

No, viime viikonloppuna osallistuin eräisiin Halloween bileisiin ja niissä riitti menoa pitkälle yöhön asti. Minusta oli hienoa, että suurin osa ihmisistä oli pukeutunut itse juhlissa. Jatkoilla sitten näkikin paljon tavallisissa illanviettovaatteissa olevia ihmisiä.

Jatkoilla ravintolassa kohtasin erään miehen, jonka olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana nähnyt muutamia kertoja eri tilanteissa. Viimeksi taisin nähdä hänet kesällä samaisessa ravintolassa ja siinä vaihdoimme vain ihan muutaman sanan. Lauantaina sitten juttelimme hieman enemmänkin ja minä en voi olla huomioimatta sitä tunnetta, että hän saattaisi ehkä jopa kenties olla kiinnostunut minusta.

Tiedän, että käytin tuossa äsken monta ehkä-tyyppistä sanaa. Tämä kuvastaa vain minun omaa epävarmuuttani. Olen erittäin epävarma siitä, että kukaan voisi oikeasti olla kiinnostunut minusta. Tämä tunne varmaan tulee siitä, kun olen joskus ilmaissut kiinnostustani jollekin miehelle ja hän ei ole ollut kiinnostunut minusta yhtään. Jokainen tällainen kerta vain alentaa itsetuntoani ja saa minut tuntemaan oloni vähemmän halutuksi. Kyllähän kavereita aina on, mutta eipä niitä ole näkynyt, jotka olisivat kiinnostuneet tapailemaan minua.

Tuntuu ehkä väärältä sanoa, ettei kukaan olisi kiinnostunut minusta, koska on niitäkin miehiä, jotka ovat kiinnostuneita ja ilmaisevatkin sen. Mutta, tässä kohtaa tunnen yleensä itseni maailman pinnallisimmaksi ihmiseksi, koska minä en vain ole kiinnostunut heistä. He eivät usein saa huomiotani kiinnittymään itseensä millään. Tällaisen tilanteen jälkeen usein tunnen oloni huonoksi, koska useimmiten he ovat hyviä ihmisiä ja ansaitsisivat löytää rinnalleen hienon ihmisen.

En ehkä osaa selittää tätä asiaa hyvin, mutta yritän. Useasta paikasta olen lukenut ja keskustellutkin ystävieni kanssa, että ihmisten ei pitäisi katsoa ulkonäköä ja luokitella ihmisiä sen mukaan. Teen nyt kuitenkin tämän, jotta saisin hieman ajatuksiani selkeämmiksi.

Jaetaan ihmiset kolmeen ulkonäköryhmään: A, B, C ja D. A:t ovat niitä erittäin hyvännäköisiä ja kuvankauniita sekä treenautuneita. B:t ovat niitä nättejä ja söpön näköisiä normaaleja ihmisiä. C:t ovat tavallisen näköisiä, mutta eivät samalla tavoin viehättäviä kuin B:t. D:t ovat sitten kaikki muut. Noh, minä ehkä koen kuuluvani ryhmään C. Tämä mies, jonka lauantaina tapasin kuuluu ryhmään A. Hurja ulkonäöllinen ero. Miksi se ei sitten voisi toimia? Miksi minä lyön jarrut pohjaan ja etsimällä etsin syitä siihen, että en vain tulisi kertoneeksi hänelle, että voisin olla kiinnostunut hänestä?

Ehkä lähden lähestymään asiaa väärältä kantilta, eli sen toimivuuden kannalta, mutta teen sen kuitenkin. Olen tarkkaillut paljon ihmisiä ja huomannut sen, että ei sillä ole mitään väliä, että onko joku A ja hänen puolisonsa vaikkapa D, koska jos rakkautta riittää, niin se on tarpeeksi. Ehkä se on yhteiskunta ja kaikki ne elokuvat, joissa meille tyrkytetään sitä mallia, jossa kaikki ovat A:ta ja löytävät itselleen ”saman tasoisen” puolison. Samaan aikaan kuitenkin toitotetaan, että ulkonäöllä ei ole väliä vaan se, mitä on sisällä ratkaisee.

Ja paskan marjat. Ihan oikeasti, ensimmäinen asia mitä uusi ihminen sinusta näkee, on sinun ulkonäkösi. Ihminen luo ensivaikutelman muutamassa sekunnissa itsestään toiselle. Ei siinä ole mitään tekemistä sen kanssa, että minkälainen on sisältä. MUTTA! Tästä lähteekin sitten tutustuminen. Tämä prosessi muuttaa ihmisen käsitystä toisesta. Se, mitä voisi kuvitella toisen olevan pelkän ulkonäön perusteella alkaa muuttumaan. Lopulta, jos tutustuu toiseen todella hyvin, sitä ei enää kiinnitä huomiota siihen miltä toinen näyttää.

Tässä kohtaa itse huomaan tekeväni virheen. Minä ammun alas heti sellaiset miehet, jotka eivät ehkä ulkonäöllisesti kiinnosta minua. Ja tämä tulee ihmiseltä, joka pitää itseään C:n näköisenä… Samaan aikaan takaraivossa naputtaa ajatus, että ei minulla ole mitään oikeutta tuomita ketään pelkän ulkonäön perusteella. Eikä minulla olemaan, mutta silti minä sen teen. Melkoinen dilemma.

Mutta palataan takaisin siihen herra A:han. Herra A on mukava, mielenkiintoinen, komea ja hyvä kroppainen mies. Hän vie minut tanssimaan illan viimeiset hitaat ja niiden aikana muistelemme edellistä kertaa, kun tanssimme yhdessä. Musiikki hiljenee ja tanssi loppuu. Hitaasti päästän käteni laskemaan hänen olkapäiltään. Hetken verran tanssin jälkeen vain seisomme, vaihdamme muutaman sanan ja pidämme hellästi toisiamme kädestä kiinni. Lopulta minä olen se, joka päästää irti hänen kädestään sormi sormelta.

Miksi? Miksi minä en pitänyt kiinni? Yksinkertaista, koska minä pelkäsin. Pelkäsin, että jos pidän pidempään kiinni, hänelle selviää, että voisin ehkä kenties (tein sen taas…) olla kiinnostunut hänestä. Ja sehän olisi väärin, koska kuulumme eri kasteihin. Minä itse sabotoin itseäni ja tästä toiminnasta minun pitää päästä eroon.

Toisaalta sitä voisi kysyä miksi hän ei pitänyt kiinni. En kuitenkaan halua lähteä sille tielle. Se saa minut tuntemaan oloni vielä kurjemmaksi. Nyt vedän vain syvään henkeä, selviydyn joka päiväisestä elämästä ja katson mitä se tuo eteeni. Samalla yritän kuitenkin pitää huolen siitä, että saisin kerättyä rohkeutta ja pystyisin hieman muuttumaan rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi, koska pelko on turhaa. Eihän sitä mitään saa ikinä jos pelkää.

Yllättäviä kohteliaisuuksia

Heti alkuun sanon sen, etten minä ole niitä tyttöjä, jotka saavat kohteliaisuuksia ulkonäöstään. Enkä minä niitä kyllä omasta mielestäni kerjääkään. Tämän vuoksi hieman hämmennyin eilen illalla. Olin nimittäin ystäväporukassa ulkona ja yksi ryhmän miespuolinen jäsen yhtäkkiä sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, että miten hän ei ole huomannut aikaisemmin miten nätti olen.

Minä hämmennyin. En ole tottunut siihen, että minua kehutaan ulkonäöstäni. Yleensä saan siitä kuulla miten olen ahkera, iloinen ja mukava. Tunnustan, että olihan se mukava, kun joku sanoi kauniiksi.

Ilta tuntui muuttuvan vielä hämmentävämmäksi, kun eräs toinen miespuoleinen tuttava sanoi, että hän ottaisi minut heti, jos vain haluaisin. En oikein osannut ottaa tätä asiaa mitenkään. Hymähdin ja kiitin häntä.

Monta vuotta sinkkuna olleena joskus tulee sellainen olo, että pitäisi ottaa se ensimmäinen, joka jotain haluaisi kanssani. Mutta miksi? Miksi sitä pitäisi ottaa sellainen mies, joka haluaa sinua, mutta jota sinä et halua? Eihän se nyt voi mennä niin, että sitä pitäisi sitoutua vain sen vuoksi, että on yksinäinen? Ei se voi olla oikea syy aloittaa mitään…

Hyviä asioita eilisessä olivat nuo kohteliaisuudet. Ne kohottivat itsetuntoa, ainakin hetkellisesti. Hyvillä mielin sitä ainakin nukkumaan menin ja aamulla heräsin. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Arvaamattomia ahdistuksia

Niinpä niin. Sitä kuulee jälleen ympärillään pelkkiä vauvauutisia ja parisuhdeuutisia. Kaikki tuntuvat alkavan seurustelemaan tai ovat seurustelleet ”salaa” jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt kertovat asiasta julkisesti. Tai sitten ihmiset saavat vain vauvoja.

Joskus sitä ei voi muuta kuin vain hymyillä kuullessaan näitä uutisia. Toisinaan tekisi mieli heittäytyä maahan ja vain kiljua. Kuten tänään. Kuulin nimittäin, että kaksi minulle läheistä ihmistä ovat alkaneet seurustella. Tai ainakin tapailla. Hienoahan se on, että ihmiset löytävät toisensa ja haluavat viettää aikaa toistensa seurassa.

Minua alkoi vain jälleen kerran ahdistaa se, että minulla ei ole ketään. Se, että haluaisin olla rakastettu on aika isossa osassa elämääni jo. Tänään sanoin yhdelle ystävälleni, että ”Älä jää odottamaan toista sillä perusteella, että jos kenties joskus tulevaisuudessa palaatte yhteen, koska siinä alitajuisesti alat toteuttamaan ajatusta ja huomaamattasi kävelet onnesi ohi”. Tämä ajatus lienee pitäisi minunkin sisäistää.

Ai miksi? No sen vuoksi, että olen tässä vuosia sitten tavannut yhden miehen, joka sai minussa aikaan mitä vahvimpia tunteita. Hän hymyili minulle ja minua vietiin. Tämä mies onkin nyt ollut se, johon olen verrannut kaikkia tapaamiani miehiä ja aina nämä uudet tuttavuudet ovat hävinneet. Kukaan heistä ei ole voittanut tätä vanhaa ihastusta. Ehkä olen silloin päättänyt alitajuisesti, että ”Tuon miehen kanssa minä vielä joskus seurustelen”. Ja sen vuoksi olen vain sabotoinut itseäni ja siten en ole saanut ihastuttua keneenkään. Tai ihastunut olen, mutten ole osannut hypätä mihinkään vakavampaan.

Tiedä sitten mistä sinkkuuteni johtuu. Onko se oma alitajuinen päätös vai onko se vain siitä johtuva, ettei kukaan kiinnostu minusta. Ehkä voisin alkaa selvittämään tätä asiaa. Tehdä pienen projektin ja tutustua itseeni ja katsoa, että olisiko minussa itsessäni muuttamista, jotta voisin löytää rinnalleni miehen, jonka kanssa haluan olla hamaan loppuun asti.

Väsymystä ilmassa

Nyt on satanut vettä yli vuorokauden ja ilmeisen paljon. Ei siinä mitään pahaa ole, koska henkilökohtaisesti pidän sateesta. Sade tosin saa olon tuntumaan vetämättömältä ja sitä alkaa toivomaan toisen ihmisen läsnäoloa elämäänsä. Olisi kiva käpertyä sohvalle miehen kainaloon ja katsella televisiota viltin alta kynttilöiden palaessa. Ihan syksyistä siis jo.

Internetissä pyöriessä sitä aina löytää kaikenlaisia asioita ja hauskojakin kuvia erilaisista tilanteista. Nyt eteeni eksyi seuraava kuva: http://24.media.tumblr.com/95225a86421773e9ee9a2ff743c262ab/tumblr_mrjam4MkGb1s00ir9o1_500.jpg

Tuo kuva on ehkä juurikin sitä mitä minä tunnen sisälläni. Haluan ja tarvin sen, että olen rakastettu.

Väsymys painaa jo, vaikka tänään olen ollut valveilla vasta tunteja. Taitaa käydä niin, että kohta puoleen hypähdän peiton alle ja suljen silmäni. Vaellan unien maailmaan, jossa kaikki unelmani toteutuvat.