Mitäs sitten?

Tässä viimeisen puolen vuoden aikana tuntui tapahtuvan paljon ja vähän päälle. Ehkä osan olisi voinut jättää tekemättä, kun taas jotain muuta olisi voinut tehdä toisin.

Minua huolettaa se trendi, että kaikkien pitäisi olla parisuhteissa. Ja sitten, kun sitä ei ole, herää taas kysymys miksi ei? Tätä keskustelua tulee käytyä melkein viikottain tai vähintään joka toinen viikkoa, jopa ystävien kanssa. Miksi minä olen sinkku? Miksi?

Minusta on välillä jopa raivostuttavaa se, että pitäisi olla selitys asialle. Mieluiten sellainen, jossa minä olen nirso. Ei. En ole. En ole nirsa. Minä tiedän mitä haluan ja mitä en halua. Se ei mielestäni ole nirsoutta. Enkä kyllä koe mitenkään imartelevaksi sitä, että minusta haetaan vikoja. En minäkään hae muista ihmisistä niitä tietoisesti. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. Se vaan aina tuntuu nousevan keskustelun aiheeksi. Joskus asiaa on ihan kivakin pohtia, mutta noin 95% kerroista vain alkaa ärsyttämään. ”Minä olen aina ihmetellyt miksi sinä olet vielä sinkku. Miksei sinulla ole ketään?” Ärsyttävää. Itse mietin asiaa päivittäin, mutten koe, että minun pitäisi siitä julkisesti ahdistua ja avautua. Kai se on tämä yhteiskunta ja ne normit mitä täällä pitäisi täyttää. En vain sovi niihin.

Kai kyse on myös siitä, kuinka paljon sitä uskaltaa luottaa ihmisiin. Oma luottamukseni hieman varisi tässä kaiken keskellä. Tiedän, että kaikki ei tapahdu aina samalla tavalla ja ihmiset ovat erilaisia. Mutta luottamus on iso asia. Jos sen menettää, sen takaisin saaminen on ison työn takana. Työn, joka minun itse on tehtävä. En voi odottaa, että joku toinen tulee tekemään sen puolestani. Itse minun on alettava luottamaan. Itse sitä on alettava uskomaan.

Kaikki kokemukset mitä elämässä tulee vastaan muokkaavat meitä. Eikö niin? Kaikesta jää joku jälki. Toisista pienempi. Toisista isompi. Toiset muuttavat meitä perustavalla tavalla, eikä sitä enää koskaan ole entisensä. Toiset saavat kyseenalaistamaan kaiken, aivan kaiken. Toiset unohtuvat hetkessä. Toisia ei koskaan unohda.

”Jos olin matkalla, en enää tiedä minne, ja pääsenkö koskaan perille. En saa sua pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois. Jos olin matkalla, en enää tiedä minne ja viekö tää tie koskaan perille. En saa suo pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois.” – Anna Puu, Matkalla

Ei auta. Se on jatkettava matkaa. Kirjaimellisesti.

 

Älä sano näin sinkulle!

”Kyllä sä vielä löydät sen sun Oikean!”

”Kyllä sinkkuna on vaan niin paljon mukavampaa. Saa tehdä ihan mitä haluaa.”

”Älä nyt oikeasti haaveile lapsista. Nehän ne vasta aikaa viekin…”

”Joo, siis niin mäkin haluaisin miehen, jonka kanssa vois mennä naimisiin. Muo ärsyttää niin ku miehet vaan haluaa muo mun ulkonäön takia. Ja sit ne ei ymmärrä yhtään, kun mulla onkin lapsi, että mitä niiden pitäis olla.”

”Siis eihän sulla ole ongelmia. Mutta arvaa miten vaikeeta mulla on ollut [tähän lapset, mies, koira, työ, appivanhemmat yms ongelmien aiheuttajat] kanssa. Ei sulla ole mitään valittamista.”

”Parisuhteissa on myös omat huonot puolet. Kyllähän se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen aina…”

Nii. Älä sano. Älä oikeasti sano. Ja varsinkaan lapsettomalle sinkulle, jonka hartain toive olisi löytää puoliso, jonka kanssa perustaa perhe. Ja se, että alat kilpailemaan omilla ongelmilla. Ei. Sitä älä tee. Ongelmia on kaikilla, ne on vaan erilaisia. Muista se.

Kolea syksy on alkanut

Niinhän se on mennyt. Syksy on alkanut. On kylmää, sateista ja koleaa. Aamulenkille, kun lähtee, saa vetää pipon syvälle korvien suojaksi, kietoa kaulahuivin kaulaan tiukasti ja laittaa hanskat käteen. Ei siitä muuten selviä. Ensimmäinen syysaamukin oli jo, jolloin joutui auton ikkunat raappaamaan töihin lähtiessä. Hrr…

Ei siinä, talvesta minä pidän. Odotan talvea. Odotan niitä kylmiä kelejä, kun on pakkasta ja lumi narskuu kenkien alla kävellessä. Odotan lumisadetta ja sit tunnetta, minkä saa, kun käpertyy rakkaan kainaloon kylmänä talvi-iltana. Ai niin, mutta minähän olen sinkku. Minä siis käperryn vain sohvan nurkkaan ja vedän vilttiä tiukemmin ympärilleni. Ei ole toisen ihmisen lämpöä minua lämmittämässä.

Olen tässä syksyn mittaan koettanut aktivoitua nettideittailussa. Olen ahkerammin koettanut Tinderissä ”pyyhkiä”, mutta ne muutamat kiinnostavat, jotka olen sieltä löytänyt, eivät ole kiinnostuneet minusta. Nettideittailu on vähän jumahtanut paikoilleen. Ehkä tämä koleus on sitäkin jähmettänyt. Olen kuitenkin koettanut löytää sieltä miestä ja olen jopa kirjautunut kahdelle eri nettideittisivustolle. Toisaalta tekisi mieleni kirjautua esim. Eliittikumppaniin, mutta en todellakaan aio maksaa nettideittailusta. En. Jos en ilmaissivustolta löydä ketään, niin sitten asia vain menee niin.

Toki toivoisin tapaavani Sen Oikean ihan tässä oikeassa maailmassa. Tosin syysflunssan kourissa ei viikonloppuisin houkuta yöelämään lähteminen. Ja miltä sekään nyt kuulostaisi, kun yksi ensin yskii keuhkojaan pihalle ja sen jälkeen kysyy: ”Mennääks teille vai meille?” Eipä vissiin. Onneksi en tunnista itseäni tuosta ;D

Auringonpaistetta

Se olisi kesä nyt! Aurinko paistaa ja on lämmintä! Keli on täydellinen, jotta voi lähteä kävelylle ihmettelemään luontoa, joka on heräämässä talviunestaan. Samalla sitä voi itsekin hengittää syvään, tuntea kuinka lämmin ilma täyttää keuhkot ja puhaltaa sitten ilman ulos. Olo tuntuu virkeältä. Virkeämmältä kuin aikoihin.

Ei. En ole rakastunut. En ole kohdannut ketään uutta tai erikoista. En ole kohdannut edes ketään vanhaa. Tänä aamuna vain tulin siihen tulokseen, että murjottaminen ei auta. Sammakoita tulee, mutta niitä  myös menee. Joskus kohdalle osuu joku, joka tuntuu siltä, että tässäkö tämä minun prinssini on. Mutta jos se ei olekaan niin ei auta, eteenpäin on mentävä.

Murjottaminen ja itsesäälissä vellominen ei auta. Se vain masentaa ja painaa mielen vielä alemmas. Parempi ottaa askel eteenpäin. Tällaisena päivänä on vain parempi astua ulos ja lähteä nauttimaan ihanasta ilmasta, kuin murjottaa sisällä.

Pitää hymyillä. Pitää olla positiivinen. Sen, kun muistaa, niin sitä huomaamattaan muuttuu paremmaksi.

Kyllä. Sen minä teen. Pistän tennarit jalkaa, laitan hyvää musiikkia soimaan kännykästä ja lähden ulos. Lähden nauttimaan auringosta ja hyvästä mielestä. Lähden nauttimaan kesän tulosta ja luonnon heräämisestä. Enkä suostu ajattelemaan sammakoita tai prinssejä.

Arvoton? Epämiellyttävä?

Tässä menneenä viikonloppuna olin ravintolassa. Siellä tapasin miehen, jonka kanssa juttu luisti. Juteltiin ja tanssittiin. Olin flirttiä ilmassa. Pieniä kosketuksia, hipaisuja ja enemmänkin. Minulla oli mukavaa ja käsittääkseni myös hänellä.
Kaikki näytti menevän hienosti, kunnes… Kunnes se tapahtui. Mies kääntyi puoleeni tanssilattialla ja sanoi, että hänen täytyy nyt mennä tekemään lähempää tuttavuutta tuohon toiseen naiseen. Naiseen, jonka kanssa hän oli vaihtanut vain muutaman sanan. Muuten hän oli ollut seurassani. Minä jäin seisomaan keskelle tanssilattiaa.
Olin murtunut. En fyysisesti. Henkisesti. Sitä en ulospäin näyttänyt miltä minusta tuntui. Tuntui kuin minut olisi jyrätty höyryjyrällä ja jätetty lojumaan tielle. Tuntui kuin joku olisi puristanut sisuksiani kaikilla voimallaan. Mutta minä hymyilin. Minä perkele hymyilin! En näyttänyt eleelläkään, että mitä juuri oli tapahtunut. Kävelin pois lattialta ja poistuin ravintolasta. Vasta kotimatkalla pimeässä kävellessäni annoin tunteiden näkyä. Tunsin kuumien kyynelten polttavan luomiani. Tunsin palan kurkussa. En kuitenkaan itkenyt. En. Minä en itkisi miehen tähden.
Toivoisin, että tämä tarina ei olisi totta. Mutta se on. Se tekee kipeää kertoa, mutten voinut pitää tätä itselläni.
Minä suutuin. Tunsin oloni mitättömäksi, arvottomaksi, vääränlaiseksi. Tuntui, että minussa on jotain vikaa. Jotain miksi miehet eivät vain halua minua.
Minä en ymmärrä miten noin voi toimia. Minä en vain käsitä. Minä yritän. Minä pistän itseni peliin ja saan turpaani. Minut jyrätään ja jätetään lojumaan tielle.
Ehkä kohtaloni on oikeasti jäädä yksin.

Kevättä rinnassa. Tai sitten ei…

Kevät tulee. Tai oikeastaan kesä. Hirmuista vauhtia luonto muuttaa muotoaan ja kaikkialla alkaa vihertää. Linnut laulavat, jänikset juoksentelevat ja yrittävät tehdä vaikutusta toisiinsa. Siilit lyllertävät paikasta toiseen tuhisten mennessään. Ihmiset rakastuvat, kävelevät käsi kädessä kaupungilla, saavat vauvoja, menevät kihloihin, alkavat suunnitella häitä, menevät naimisiin ja rakastavat toisiaan loppu elämiensä ajan.

Ainakin jotkut. Minä en. Tässä taannoin ajattelin asiaa, että minkälainen olisi se unelmien mieheni. Listasta alkoi tulla loputon. Nyt asiaa uudelleen pohdittuani olen päätynyt hieman suppeampaan listaan: sinkku, ihana ja pitää minusta sellaisena kuin olen. Jos nämä täyttyvät niin sitten sitä voi alkaa miettiä muita, mutta tuo olisi jo varsin hyvä alku.

Erityisesti näin kesän korvalla kaikkialla on aurinkoista ja värikästä ja rakkauden täyttämiä ihmisiä. Olenko katkera? No olen! Miksi sitä peittelemään? Minäkin haluaisin samaa! Minäkin haluaisin ihastua mieheen, joka olisi sinkku, ihana ja pitäisi minusta sellaisena kuin olen. Tuntuuko, että korostan sanaa sinkku? Niin korostankin, enkä suotta. Olen tässä viime aikoina kuullut vähän turhan ihania sanoja varatulta mieheltä. Ja sanonpahan vaan, että toiseksi naiseksi minusta ei ole. Onhan se imartelevaa, että on pidetty, mutta joku roti pitää olla.

Mikä saa varatut miehet imartelemaan sinkkuja? Mikä saa ihmisen, joka on parisuhteessa flirttailemaan ja oikeasti aika suoraankin sanomaan kiinnostuksensa? Herää kysymys, että teenkö minä jotain? Annanko alitajuisesti jotain signaaleja, että ”tässä minä olen, ota minut!”? Vai johtuuko se siitä, että hymyilen ja nauran paljon ihmisten seurassa? Varsinkin sellaisten, jotka ovat minusta mukavia ja ihania. Tarkoituksellisesti en ole kyllä rohkaissut ketään mihinkään.

No. Kesä tulee. Kuumat ilmat. Auringon paiste. Kärpäset. Kukkaset. Rannalla lekottelu. Juhannus. Juhannuskokko. Elokuun viilenevät illat. Kuutamouinnit. Ehkä tähän kesään kuuluisi myös rakkaus? Ainahan sitä toivoa sopii…

”Jos mä olisin sinkku…”

Mikä siinä on, että varatut miehet tekee tuttavuutta? Ihan oikeasti. Olin juhlimassa eilen ravintolassa ja siellä yksi mies (tiedän hänen olevan varattu) tuli ensin kertomaan miten ihana hänen mielestään olen. Sitten seuraavaksi hän sanoikin: ”Jos mä olisin sinkku…” ja katsoi pitkään syvälle silmiini…

Minua suorastaan alkoi vituttaa tilanne. Ei noin voi tulla sanomaan! Ei ole reilua toimia noin! Miksi pitää tehdä noin?! Mikä saa miehen sanomaan noin?! En ymmärrä…

Tämä päivä on mennyt toipuessa eilisestä, enkä ole saanut mitään aikaan. Olen vain istunut kotona ja katsonut televisiota. Niin ja tietenkin miettinyt tuota hetkeä. Helvetti. Ei noin saa sanoa! Ei vaan voi! Puolikas lause, jonka jälkeen intensiivinen katse. Ei mitään järkeä.

No, minä en aio alkaa mihinkään hänen kanssaan vaikka hän puhuisi miten kauniita. En. En ikinä. Tämä lupaus pitää.

Hetki oli vain ihan käsittämättömän intensiivinen. Se  yksi pieni hetki sai sydämeni jättämään lyönnin välistä ja henkeni salpautumaan. Ne neljä sanaa ja sen jälkeinen hiljaisuus saivat minut hiljaiseksi. Ja sanattomuus jatkuu edelleen…

Hylätty.

Taisin tässä taannoin tunnustaa liittyneeni nettideittailun maailmaan. No, tässä ensimmäisiä tuloksia ajattelin raportoida hiljalleen. Ja, no eihän se nyt kaunista luettavaa ole. Suoraan sanottuna olen aika pettynyt ihmisiin. Tai ehkä tarkemmin yhteen.

Olen siis jutellut muutaman miehen kanssa valitsemani sivuston kautta. Omaan profiiliini en kuvaa ole laittanut, koska en halunnut laittaa. Ajattelin, että sitten annan yksityisesti miehelle kuvan itsestäni, jos sattuisi synkkaamaan kirjoittelun tasolla.

Noh, tutustuin muutaman viestin ajan erääseen mielenkiintoiseen herraan. Joka viestin lopussa hän pyyteli kuvaa nähdäkseen, ihan kaunein sanoin eikä kamalan vaativasti, mutta painostaen kuitenkin siihen jokaisen viestin myötä. Muutaman viestin jälkeen päätin sitten lähettää hänelle kuvani. Rehellisyyden nimissä lähetin kuvan sekä kasvoistani, että kokovartalokuvan, jotta hän oikeasti näkee minkä näköinen minä olen. Niitä tarinoita olen kuullut niin paljon, että mies pyytää naisen kuvaa ja saa kauniin kasvokuvan ja tavatessa sitten paljastuu totuus siitä, että tytöllä on muutama extrakilo liikaa ja homma on siinä. Halusin siis olla rehellinen tälle minuun vaikutuksen tehneelle miehelle ja näyttää sen mitä minä todellisuudessa olen.

Minä en ole mitenkään mallinmitoissa (mutta kuka normaali nainen oikeasti onkaan?), mutta en nyt mielestäni myös ole siellä valas-osastossakaan. Muutama ylimääräinen kilo on, joiden kanssa taistelen. Hiljalleen niitä olen saanut karisemaan ja työ jatkuu vielä sellaiseen normaaliin, joka olisi terveyttä edistävä.

Kuitenkin, lähetin siis kuvani miehelle ja yllätys, yllätys, hänestä ei enää kuulunut pihaustakaan. Ei sanan sanaa. Ei mitään.

Minua suorastaan inhottaa tuollainen käytös, että kärttämällä kärtetään toiselta kuvaa ja sitten, kun se saadaan, todetaan vain, että eipäs tämä neitonen täytä kaikkia niitä vaatimuksia ulkoisesti mitä on. Ja sitten ei edes vaivauduta vastaamaan mitään. Ärsyttävää! Minun mielestäni pitäisi olla sen verran selkärankaa miehellä, että ilmoittaisi kauniisti, että ”kiitos kuvista, mutta niiden perusteella, et ole ihan sen tyyppinen ihminen, jota minä haen”. Sellaiset pakit minä voisin ottaa vastaan. Sellaista rehellisyyttä minä arvostaisin. Ja suoraselkäisyyttä. Se, että ei voida sanoa yhtään mitään saa minut vain vihan valtaan. Jos minä en koe, että toinen on minua ulkoisesti viehättävä, niin en minä ketään vedätä. Kerron heille suoraan, että ”kiitos, mutta et ole ihan minun tyyppiäni”. Ei se ole vaikeata. Erityisesti silloin, kun kommunikoidaan kirjoittamalla!

Ärsyttävää. Tuli sellainen olo, että hän oli kuviani katsottuaan lyönyt niihin leiman ”HYLÄTTY”. Siltä minusta nyt tuntuu. Hylätty. Ei kelpuuteta.

Hylätty: sellainen, jota ei ole kelpuutettu, joka on jätetty heitteille, hyljätty; viskattu pois. (lähde: wikipedia)

Hylätty.

Uudestaan!(ko?)

Tuli tässä keskusteltua parin ystävän kanssa aiheesta ”Kannattaako exän kanssa palata yhteen?” Väittely oli osittain kiivastakin ja eriäviä mielipiteitä oli.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhden eron jälkeen en pystyisi enää samalle perustalle rakentamaan parisuhdetta saman ihmisen kanssa. Mielestäni sillä ei ole mitään väliä, että onko toinen muuttunut tai olenko minä muuttunut. Se, että minut olisi jätetty, aiheuttaisi sen, että minä en pystyisi luottamaan siihen toiseen enää. Pelkäisin koko ajan sitä, että hän jättäisi minut uudelleen. Jos minä puolestaan olisin se eropäätöksen tehnyt osapuoli, niin koko ajan pelkäisin sitä, että eropäätökseen johtanut asia palaa takaisin.

Olen sitä mieltä, että jos parisuhteesta on kerran erottu, niin on siihen oltava syy. Ja yleensä syy on ylitsepääsemätön ristiriita. Vaikka ihmiset muuttuvat, niin voivatko he oikeasti muuttua niin paljon, että he onnistuvat toisella, kolmannella tai peräti neljännellä yrittämällä?

Varmasti on olemassa pareja, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ”Kyllä me olemme palanneet eron jälkeen yhteen ja olemme onnellisempia kuin koskaan!” Sitä minä en kiellä, etteikö joku siinä voisi onnistua. Omalla kohdallani asia on toinen. Tunnen itseni niin hyvin, että minä itse sabotoisin parisuhdetta niin, että se ei vain toimisi. Joko en luottaisi toiseen tai sitten itse omalla epävarmuudella murentaisin koko suhteen pohjan. Eikä sellainen parisuhde voi toimia, jossa ei toiseen tai omaan itseensä pysty luottamaan.

Joskus tuntuu helpottavalta olla sinkku. Saa tehdä juuri niin kuin haluaa ja ei tarvitse kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sitä on vain itse vastuussa omasta elämästään ja kaikista asioista, jotka siihen kuuluvat.

Nettiin(kö?)

Niinpä  niin. Nettideittailu. Mitähän se tuo  mukanaan? Ystävilleni se on tuonut mukanaan sydänsuruja, epäilyttäviä tuttavuuksia, tupla/tripla/quatrodeittailijoita, mutta myös rakkautta, uskollisuutta, kiintymystä, kodin ja lapsia. Kaksi hyvin erilaista puolta nettideittailun maailmasta olen päässyt näkemään.

Suuri kysymys tässä nyt vähän aikaa sitten minulla oli, että hyppäänkö itse nettideittailun maailmaan. Pohdin asiaa. Pohdin ja ajattelin. Ajattelin ja pohdin. Lopulta, pitkällisen harkinnan jälkeen päätin hypätä. Ei tässä maailmassa mitään saa, jos ei yritä.

Tiukka linja minulla on siitä, että kuvaani en laita profiiliini. En sen takia, että ujostelisin minkä näköinen olen, vaan sen vuoksi, että en halua. Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäöstä ja sen merkityksestä. Edelleen olen samaa mieltä. Toisaalta samaan aikaan haluaisin, että voisin tutustua uuteen ihmiseen ihan anonyymisti, ilman ulkonäön tuomia paineita. Teoriassa ajatus on hyvä, mutta käytännössä vähemmän hyvä.

Olen siis nyt muutaman päivän pyörinyt nettideittailun maailmassa. Viestejä olen laitellut muutaman miehen kanssa. Tosin niin, että he ovat ensin minuun ottaneet yhteyttä. Jotenkin minulle helpompi niin päin. Ei tule niin epätoivoinen olo. Tiedän, ettei nykyisin nettideittailu ole epätoivoista tai jotenkin säälittävää, mutta ehkä olen kasvanut sellaiseen aikaan, kun internet on yleistynyt ja hiljalleen kaikki (no ei  nyt ihan kaikki, mutta kuitenkin…) sosiaalinen elämä on siirtynyt sinne. Se, että muistan ajan, jolloin kaverille soitettiin lankapuhelimella (sellaisella missä oli pyöritettävä numerolaatta!), luo ehkä omaa epäilystään tekniikkaan ja sen kautta uusiin ihmisiin tutustumiseen.

Niinpä niin. Harhauduin asiasta. Pointtini tässä oli se, että vaikka en näkisi minkä näköinen mies minulle kirjoittaa, niin kirjoitustyyli vaikuttaa minuun kyllä syvästä. Lienee syynä se, että olen aina lukenut paljon kirjoja ja siksi kirjallinen ilmaisu on minulle tärkeää. Tämän vuoksi tuntuu kurjalta se, että minua kiinnostaa vähemmän ihminen, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein, kuin sellainen, joka osaa kirjoittaa ne oikein. Tiedän, etten itsekään varmasti ole täydellinen kirjoittaja ja teen virheitä, mutta toistuvat yhdyssanavirheet ja pilkkujen täydellinen puuttuminen tekstistä saavat minut näkemään punaista. Tulee olo, ettei kukaan ole koskaan ollutkaan äidinkielen tunnilla… Huh.

Kuitenkin, hyppäsin siis nettideittailun maailmaan. Katsotaan mitä se tuo mukanaan minulle. Toivottavasti uusia tuttavuuksia ja mukavia kokemuksia.