Kolea syksy on alkanut

Niinhän se on mennyt. Syksy on alkanut. On kylmää, sateista ja koleaa. Aamulenkille, kun lähtee, saa vetää pipon syvälle korvien suojaksi, kietoa kaulahuivin kaulaan tiukasti ja laittaa hanskat käteen. Ei siitä muuten selviä. Ensimmäinen syysaamukin oli jo, jolloin joutui auton ikkunat raappaamaan töihin lähtiessä. Hrr…

Ei siinä, talvesta minä pidän. Odotan talvea. Odotan niitä kylmiä kelejä, kun on pakkasta ja lumi narskuu kenkien alla kävellessä. Odotan lumisadetta ja sit tunnetta, minkä saa, kun käpertyy rakkaan kainaloon kylmänä talvi-iltana. Ai niin, mutta minähän olen sinkku. Minä siis käperryn vain sohvan nurkkaan ja vedän vilttiä tiukemmin ympärilleni. Ei ole toisen ihmisen lämpöä minua lämmittämässä.

Olen tässä syksyn mittaan koettanut aktivoitua nettideittailussa. Olen ahkerammin koettanut Tinderissä ”pyyhkiä”, mutta ne muutamat kiinnostavat, jotka olen sieltä löytänyt, eivät ole kiinnostuneet minusta. Nettideittailu on vähän jumahtanut paikoilleen. Ehkä tämä koleus on sitäkin jähmettänyt. Olen kuitenkin koettanut löytää sieltä miestä ja olen jopa kirjautunut kahdelle eri nettideittisivustolle. Toisaalta tekisi mieleni kirjautua esim. Eliittikumppaniin, mutta en todellakaan aio maksaa nettideittailusta. En. Jos en ilmaissivustolta löydä ketään, niin sitten asia vain menee niin.

Toki toivoisin tapaavani Sen Oikean ihan tässä oikeassa maailmassa. Tosin syysflunssan kourissa ei viikonloppuisin houkuta yöelämään lähteminen. Ja miltä sekään nyt kuulostaisi, kun yksi ensin yskii keuhkojaan pihalle ja sen jälkeen kysyy: ”Mennääks teille vai meille?” Eipä vissiin. Onneksi en tunnista itseäni tuosta ;D

Viikonloppu lähestyy

Perjantai. Perjantai. Perjantai.

Sitä voi hokea vaikka miten monta kertaa, mutta ei se siitä muutu. On perjantai ja viikonloppu alkaa. Itselläni se opintojen puolesta taisi jo alkaa tiistaina, mutta virallisesti vasta tänään.

Tämän viikon ahdistus oikeastaan on jo takanapäin. En ainakaan tunnusta sitä, että minua ahdistaisi jotenkin se, mitä viime viikonloppuna tapahtui. Ei. Ei sitten ollenkaan. No, ehkä vähän, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että on vain asioita mille ei voi mitään ja tämä taitaa olla yksi.

Tuleva viikonloppu puolestaan ahdistaa. Tänään tuli taas sellainen olo, että olisi mukava jos olisi joku jonka kainaloon käpertyä katsomaan elokuvia hämärtyvissä syysilloissa. Tällä hetkellä minulle riittäisi ihan se, että vieressäni olisi mies, joka kietoisi kätensä ympärilleni ja vain halaisi minua lujasti. En tarvitsisi muuta. Ehkä muutaman suudelman, mutta nyt vain pelkkä läheisyys olisi riittävä täyttämään tämän yksinäisyyden.

Tässä hieman lueskelin yhtä blogia (Yksityiselämää), jossa yhteen tekstiin oli kommentoitu ”Rakastu silloin kun olet valmis, älä silloin kun olet yksinäinen.” Mahtavasti sanottu! Tässä on yksi perimmäinen ajatus siitä milloin oikeasti rakastuminen kannattaa! Eihän sitä nyt voi rakastumista hallita, mutta syitä siihen, miksi alkaa tapailemaan tai seurustelemaan jonkun kanssa voi. Se, että on yksinäinen ei ole mielestäni syy siihen, että voisi vain alkaa tapailemaan ihmistä, joka ei aiheuta sellaisia sydämentykytyksiä kuin sitä toivoisi.

Itse olen tämän tehnyt. Tapasin muutamia vuosia sitten miehen, joka herätti mielenkiintoni ja muutamien mutkien kautta siitä sitten syntyi seurustelusuhde. En kuitenkaan ollut itselleni rehellinen siinä suhteessa, että miksi siihen hyppäsin. Nyt vuosia myöhemmin osaan ehkä paremmin analysoida tilannetta ja nähdä ne virheet jotka tein. Ensimmäinen virhe: ihastuin häneen paetakseni omia tunteitani edellistä miestäni kohtaan. Toinen virhe: olin yksinäinen ja halusin tuntea oloni halutuksi ja rakastetuksi. Kolmas virhe: annoin hänen uskoa niin paljon enemmän kuin olisin oikeasti saanut antaa.

Ensimmäinen virhe todella oli se, että otin hänet laastariksi. En tiedä olisinko ikinä päässyt edellisestäni yli, jos tämä mies ei olisi tullut eteeni. Hän oli kiltti, ihana ja oikeasti taisi rakastaa minua. Sitten minä menin ja tanssin ripaskaa hänen sydämensä päällä. Ehkä minä ansaitsen olla sinkku…

Toiseksi olin yksinäinen. Onhan minulla ystäviä ympärillä ollut aina, mutta se yksinäisyys joka tulee silloin, kun yö saapuu ja sitä makaa yksin peiton alla on vain niin musertavaa. Halusin vain saada vierelleni jonkun, joka pitäisi kiinni ja heräisi aamulla vierestäni. Tämä mies oli sellainen, että hän olisi vaikka tuonut kuun taivaalta minulle…

Kolmanneksi annoin hänelle toivoa suhteemme kestosta liian pitkään. Kyllä minä hänelle sanoi, että en halua luvata yhtään mitään, mutta silti samaan aikaan puhuin asioita, joiden perusteella hän varmasti luuli, että olisin halunnut jäädä hänen luokseen loppu elämäkseni. Hopeareunus tässä pilvessä on se, että en vedättänyt häntä vuosi tolkulla, vaan päästin hänestä irti neljän kuukauden jälkeen. Olisin voinut sen tehdä jo aikaisemminkin, mutta en vain pystynyt siihen.

No niin. Varmasti keksisin paljon muitakin syitä, mutta en taida nyt jaksaa. Sen tunnustaminen itselleen, että on tehnyt toiselle ihmiselle väärin ja vienyt hänen elämästään aikaa väärin perustein on aika rankkaa. Omatuntoni soimaa minua vieläkin tästä tapahtumasta. Ehkä se on oikeasti osasyynä siihen, miksi olen sinkku. Pelkään satuttuu muita.

Menipähän taas syvälliseksi. Mutta niin se vaan on. Viikonlopun tulo saa mieleni haikeaksi ja kaipaamaan toisen läheisyyttä. Ehkä sitä pitää lähteä lauantaina käymään paikallisessa ravitsemusliikkeessä, jos vaikka saisi edes pienen kosketuksen toiselta…