Tunnustuksia

Menin sitten ja rakastuin. Rakastuin ihmiseen, jota en saa. Varattuun.

Miksi ihmisen pitää tehdä asioita, joista tietää, että niissä vain käy huonosti? Miksi? Masokismia? Mikä saa ihmiseen rakastumaan varattuun? Tarkoitukseni ei ikinä ollut rakastua. Ei edes ihastua. Mutta niin vain kävi. Tilanne on hieman monimutkaisempi kuin ehkä tässä annan ymmärtää, mutta niinhän ne tilanteet kai aina ovat.

Se, kun alkaa tutustumaan uuteen ihmiseen on aina jännittävää. Erityisesti silloin, kun toinen kuuntelee jokaisen sanomasi sanan ja muistaa ne. Muistaa mitä olet sanonut ja mitä olet puhunut. Huomaa sinusta, jos sinulla on huono päivä ja onnistuu vielä piristämään sinua. Saa ajatuksesi käännettyä ikävistä asioista kahdella sanalla. Kaiken tämän hän tekee kuin yritämättä. Kevyesti. Ilmavasti. Eikä nämä teot tunnu siltä, että hän yrittäisi tehdä vaikutusta tai olisi lipevä. Hän vain on sellainen. Sellainen kuin ehkä sen oikean kuuluisikin olla. Herättää tunteita. Saada tyyntymään. Tasapainottaa. Samaan aikaan kuitenkin pieninkin hipaisu saa veren rynnimään suonissa aina vain nopeammin. Jokainen sana saa sinut uskomaan itseesi ja siihen, että tässä on nyt jotain.

Minä olen ihminen, joka pidän muurejani ylhäällä varmaan vähän liiankin pitkään kohdatessani uusia ihmisiä. Tämän miehen kohdalla niin ei käynyt. Hän tuli elämääni vaivihkaa ja päätti vain tutustua minuun. Huomaamattani hän oli saanut minut laskemaan muurini ja avaumaan elämästäni. Vastailin hänelle avoimemmin kuin monille ystävilleni vastaisin. Enkä edes ihmetellyt sitä miksi vastasin. Hänessä oli jotain, joka sai minut avautumaan. Luottamaan itseensä.

Tiedän, että tässä kohtaa taas muistuu mieleen tuo ”varattu” osuus. Tiedän sanomattakin, että oli väärin rakastua häneen. Tiedän sanomattakin, että oli väärin antaa hänen suudella minua. En kaipaa moraalisaarnoja tästä aiheesta, koska niitä olen saanut jo itseltänikin riittävästi.

Minulta on kysytty usein kuinka minä olen vielä sinkku. Myös hän kysyi sitä. Palasin vastauksissani aina siihen, etten halua tyytyä keneenkään. Nyt olen ehkä tajunnut sen, että myös pelkään sitoutumista. Pelkään myös heittäytyä siihen tunteeseen, kun joku pitää minusta ja haluaa oikeasti tutustua minuun. Myös tämän miehen kohdalla. En uskaltanut ensin edes tunnustaa, että pidin hänestä ja sitten, kun sen tunnustin niin meinasi kaikki lähteä käsistä. Tunne, jota häntä kohtaan edelleen tunnen, yllätti minut. Syvyydellään ja puhtaudellaan. Tilanne, joka on ollut ja missä nyt ollaan on oikeasti ollut monimutkainen ja monen muttujan summa. Hän ei ole kanssani. En halua mennä sen syvemmälle siihen asiaan. Mutta minä en ole vihainen, enkä katkera. Ikävä minun on häntä. Mutta olen hyväksynyt asian ja tunteeni sekä hänen valintansa. Olen antanut hänelle kaiken anteeksi ja vilpittömästi toivon hänelle vain hyvää ja onnea.

Mitähän se sellainen on? Niinpä. Mitä? Itse olen tullut siihen tulokseen, että se on rakkautta.

Rakkautta, kun osaa päästää irti ja toivoa toiselle vilpittömästi hyvää.

Jos ei kipinöi, niin ei kipinöi.

No niin. Pitkästä aikaa jaksan kirjoittaa jotain. Keväät tuppaavat olemaan kiireisiä monella tapaa. Tosin deittailun kannalta eivät…

Totuuden nimessä on tunnustettava, että olen netissä tutustunut yhteen mieheen, jonka olen jopa tavannutkin. Mies on mukava. Jalat maassa tyyppi ja tietänee mitä haluaa. Aivan varma en aina asiasta ole. En ole myöskään varma siitä, että mitä minä haluan.

Olen siis tosiaan hänen kanssaan käynyt kahvilla ja minusta jotain vain puuttuu. Joku kipinä ei tunnu löytävän paikkaansa. Jotenkin koko aikana sitä ei ole löytynyt. Tuntuu vähän pahaltakin, ettei minulla tunnu olevan riittävästi kiinnostusta häntä kohtaan.

Olen koko ikäni ajatellut, että kun tapaan Sen Oikean, niin tiedän heti sen. Olen kuvitellut, että se tunne mikä silloin iskee on niin selvä, ettei siitä voi erehtyä. En halua joutua pakottamaan tunnetta. Se ei tunnu oikealta, eikä aidolta.

Pelkään kovasti, että tämän vuoksi en uskalla heittäytyä mihinkään juttuun täysillä. Pelkään sitä, että se tunne, jonka kuvittelen kertovan siitä, että joku on Se Oikea, on vain kuvitelmaa. Pelkään, että jos sellaista en koekaan. Pelkään, että jos otan jonkun, ja sitten sitouduttuani häneen, tapaankin ihmisen, joka herättää tämän kipinämyrskyn eloon heti.

Asiaa miettiessäni en voi olla kuin varmempi siitä, että minun tulisi luottaa tuntemuksiini. Jos minua ei kiinnosta, niin en voi pakottaa itsenäni kiinnostumaan. En vain voi. Niin satutan itseni ja sen toisen osapuolen, jonka tunteita tulee myös kunnioittaa.

Hankala kevät! Toivoisin kipinöitä! Niin paljon kipinöitä, että ne sytyttäisivät sydämeni roihuun!

Älä sano näin sinkulle!

”Kyllä sä vielä löydät sen sun Oikean!”

”Kyllä sinkkuna on vaan niin paljon mukavampaa. Saa tehdä ihan mitä haluaa.”

”Älä nyt oikeasti haaveile lapsista. Nehän ne vasta aikaa viekin…”

”Joo, siis niin mäkin haluaisin miehen, jonka kanssa vois mennä naimisiin. Muo ärsyttää niin ku miehet vaan haluaa muo mun ulkonäön takia. Ja sit ne ei ymmärrä yhtään, kun mulla onkin lapsi, että mitä niiden pitäis olla.”

”Siis eihän sulla ole ongelmia. Mutta arvaa miten vaikeeta mulla on ollut [tähän lapset, mies, koira, työ, appivanhemmat yms ongelmien aiheuttajat] kanssa. Ei sulla ole mitään valittamista.”

”Parisuhteissa on myös omat huonot puolet. Kyllähän se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen aina…”

Nii. Älä sano. Älä oikeasti sano. Ja varsinkaan lapsettomalle sinkulle, jonka hartain toive olisi löytää puoliso, jonka kanssa perustaa perhe. Ja se, että alat kilpailemaan omilla ongelmilla. Ei. Sitä älä tee. Ongelmia on kaikilla, ne on vaan erilaisia. Muista se.

Kolea syksy on alkanut

Niinhän se on mennyt. Syksy on alkanut. On kylmää, sateista ja koleaa. Aamulenkille, kun lähtee, saa vetää pipon syvälle korvien suojaksi, kietoa kaulahuivin kaulaan tiukasti ja laittaa hanskat käteen. Ei siitä muuten selviä. Ensimmäinen syysaamukin oli jo, jolloin joutui auton ikkunat raappaamaan töihin lähtiessä. Hrr…

Ei siinä, talvesta minä pidän. Odotan talvea. Odotan niitä kylmiä kelejä, kun on pakkasta ja lumi narskuu kenkien alla kävellessä. Odotan lumisadetta ja sit tunnetta, minkä saa, kun käpertyy rakkaan kainaloon kylmänä talvi-iltana. Ai niin, mutta minähän olen sinkku. Minä siis käperryn vain sohvan nurkkaan ja vedän vilttiä tiukemmin ympärilleni. Ei ole toisen ihmisen lämpöä minua lämmittämässä.

Olen tässä syksyn mittaan koettanut aktivoitua nettideittailussa. Olen ahkerammin koettanut Tinderissä ”pyyhkiä”, mutta ne muutamat kiinnostavat, jotka olen sieltä löytänyt, eivät ole kiinnostuneet minusta. Nettideittailu on vähän jumahtanut paikoilleen. Ehkä tämä koleus on sitäkin jähmettänyt. Olen kuitenkin koettanut löytää sieltä miestä ja olen jopa kirjautunut kahdelle eri nettideittisivustolle. Toisaalta tekisi mieleni kirjautua esim. Eliittikumppaniin, mutta en todellakaan aio maksaa nettideittailusta. En. Jos en ilmaissivustolta löydä ketään, niin sitten asia vain menee niin.

Toki toivoisin tapaavani Sen Oikean ihan tässä oikeassa maailmassa. Tosin syysflunssan kourissa ei viikonloppuisin houkuta yöelämään lähteminen. Ja miltä sekään nyt kuulostaisi, kun yksi ensin yskii keuhkojaan pihalle ja sen jälkeen kysyy: ”Mennääks teille vai meille?” Eipä vissiin. Onneksi en tunnista itseäni tuosta ;D

Täyden kympin metsästys

Törmäsin tässä äskettäin miehen kirjoittamaan blogiin ”Täyden Kympin Metsästys”, jonka keskeisin pointti on se, että hän etsii täyden kympin naista. Millainen hänen täyden kympin naisensa sitten on? Lyhykäisyydessään sellainen, joka pääsee hänen ihonsa alle.

Minusta tämä on hienosti sanottu. Ja niinhän se on. Täyden kympin ihminen on sellainen, joka pääsee ihon alle. Ihminen, joka saa tuntemaan ja elämään. Ihminen, joka saa sinut olemaan paras versio itsestäsi. Ihminen, joka auttaa ja kannattelee sinut, mutta on myös samalla sellainen, jota pystyt itse kannattelemaan ja auttamaan olemaan paras versio itsestään. Ymmärrättekö?

Minusta on hienoa, että joku kirjoittaa niin tuskallisenkin rehellisesti kaipuustaan parisuhteeseen, kuin tämä täyden kympin metsästäjä. Lisäksi se, että hän avoimesti kertoo, kuinka hän ei todellakaan tyydy pelkkään kauniiseen ulkonäköön, vaan ihmisessä tulee olla myös jotain sisäistä paloa, joka koskettaa. Ja rehellisyyden nimissä hän myös sanoo sen, että on visuaalinen ihminen, eli nauttii kauniista ulkonäöstä.

Anonyyminä blogina kyseinen blogi on hieno. Mies kirjoittaa kauniisti ja ymmärrettävästi. Toki joku teksti saattaa nostaa niskakarvat pystyyn, mutta eikös hyvän tekstin tarkoitus olekin herättää tunteita? Niin hyviä kuin pahojakin. Ja jos joku rehellisyydestä loukkaantuu, niin minkäs sille voi.

Minä ainakin jään mielenkiinnolla seuraamaan tämän kaverin seikkailuja. Ja todella toivon, että hän löytää sen täyden kympin naisen, jota hän kaipaa elämäänsä.

Nettiin(kö?)

Niinpä  niin. Nettideittailu. Mitähän se tuo  mukanaan? Ystävilleni se on tuonut mukanaan sydänsuruja, epäilyttäviä tuttavuuksia, tupla/tripla/quatrodeittailijoita, mutta myös rakkautta, uskollisuutta, kiintymystä, kodin ja lapsia. Kaksi hyvin erilaista puolta nettideittailun maailmasta olen päässyt näkemään.

Suuri kysymys tässä nyt vähän aikaa sitten minulla oli, että hyppäänkö itse nettideittailun maailmaan. Pohdin asiaa. Pohdin ja ajattelin. Ajattelin ja pohdin. Lopulta, pitkällisen harkinnan jälkeen päätin hypätä. Ei tässä maailmassa mitään saa, jos ei yritä.

Tiukka linja minulla on siitä, että kuvaani en laita profiiliini. En sen takia, että ujostelisin minkä näköinen olen, vaan sen vuoksi, että en halua. Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäöstä ja sen merkityksestä. Edelleen olen samaa mieltä. Toisaalta samaan aikaan haluaisin, että voisin tutustua uuteen ihmiseen ihan anonyymisti, ilman ulkonäön tuomia paineita. Teoriassa ajatus on hyvä, mutta käytännössä vähemmän hyvä.

Olen siis nyt muutaman päivän pyörinyt nettideittailun maailmassa. Viestejä olen laitellut muutaman miehen kanssa. Tosin niin, että he ovat ensin minuun ottaneet yhteyttä. Jotenkin minulle helpompi niin päin. Ei tule niin epätoivoinen olo. Tiedän, ettei nykyisin nettideittailu ole epätoivoista tai jotenkin säälittävää, mutta ehkä olen kasvanut sellaiseen aikaan, kun internet on yleistynyt ja hiljalleen kaikki (no ei  nyt ihan kaikki, mutta kuitenkin…) sosiaalinen elämä on siirtynyt sinne. Se, että muistan ajan, jolloin kaverille soitettiin lankapuhelimella (sellaisella missä oli pyöritettävä numerolaatta!), luo ehkä omaa epäilystään tekniikkaan ja sen kautta uusiin ihmisiin tutustumiseen.

Niinpä niin. Harhauduin asiasta. Pointtini tässä oli se, että vaikka en näkisi minkä näköinen mies minulle kirjoittaa, niin kirjoitustyyli vaikuttaa minuun kyllä syvästä. Lienee syynä se, että olen aina lukenut paljon kirjoja ja siksi kirjallinen ilmaisu on minulle tärkeää. Tämän vuoksi tuntuu kurjalta se, että minua kiinnostaa vähemmän ihminen, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein, kuin sellainen, joka osaa kirjoittaa ne oikein. Tiedän, etten itsekään varmasti ole täydellinen kirjoittaja ja teen virheitä, mutta toistuvat yhdyssanavirheet ja pilkkujen täydellinen puuttuminen tekstistä saavat minut näkemään punaista. Tulee olo, ettei kukaan ole koskaan ollutkaan äidinkielen tunnilla… Huh.

Kuitenkin, hyppäsin siis nettideittailun maailmaan. Katsotaan mitä se tuo mukanaan minulle. Toivottavasti uusia tuttavuuksia ja mukavia kokemuksia.

Kiukusta muutokseen

En voi sanoa olleeni tällä viikolla kaikkein helpoin ihminen. Jotenkin edellisviikon ahdistus heijastui tähän viikkoon ja kiukuttelin kaikille. En oikein osaa sitä kertoa, että mikä perimmäinen syy oikein oli, mutta kiukuttelinpahan vain.

Minulla on ihania ja kannustavia ystäviä ympärilläni, mutta välillä heidän ongelmansa tuntuvat hieman paistutelluilta. Ihmiset tuntuvat lukevan netistä mitä ihmeellisimpiä diagnooseja ja yhtäkkiä heillä on kaikki taudit masennuksesta syöpään. Tottahan toki jollain joku näistä diagnooseista voi ollakin totta, mutta todennäköisesti sitä on vain hieman luulosairas ja jos tietää asioista jotain niin sitä vain hieman suurentelee asioita.

Olenkin tällä viikolla saanut hokea ihmisille, ettei heissä ole mitään vikaa ja samaan aikaan pohtinut, että onkohan minussa jotain vikaa. En tunne oloani fyysisesti enkä henkisesti sairaaksi. Mutta sitä tässä olen miettinyt, että miksi minä olen edelleen sinkku. Tähän asiaan olen jo muutaman kerran ottanut kantaa, mutta silti tuntuu, että asiassa on jotain muutakin vielä. Jotain syvempää. Jotain joka juontaa juurensa jonnekin paljon pidemmälle kuin olen uskaltanut ajatellakaan.

Ehkä yksi asia on se, etten osaa luottaa siihen, että joku voisi oikeasti pitää ja olla kiinnostunut minusta. Tätä asiaa pääsin reflektoimaan (hieno sana!) ystäväni kanssa tänään kahvikupposen ääressä. Kerroin hänellä eräästä miehestä, johon olen muutaman viikonlopun aikana törmännyt paikallisessa ravintolassa. Kerroin olosuhteista, siitä miten mies käyttäytyy ja miten pitkään ja intensiivisesti hän minua katsoo. Kerroin, että jos jollekin ystävälleni joku mies tekisi samoin, sanoisin miehen olevan kiinnostunut. Mutta (minä sitten vihaan sanaa mutta…) minä en vain saa itseäni vakuuttuneeksi siitä, että mies voisi olla minusta kiinnostunut.

Älkäähän nyt käsittäkö väärin. Haluaisin uskoa. Haluaisin niin kovasti uskoa, mutta (se pirun mutta taas!) en vain osaa. Itsetuntoni ei salli minun uskoa sitä. Samaan aikaan tiedän, että voidakseen uskoa itseensä, on muututtava. On opittava luottamaan itseensä ja siihen, että joku voi oikeasti olla kiinnostunut ja pitää minusta. Muutoksen on kuitenkin lähdettävä minusta itsestäni. Ei kukaan muu voi tehdä sitä puolestani. Ihmiset voivat sanoa, että olet ihana ja kiltti ja suloinen ja kultainen ja kaunis ja vaikka mitä, mutta niin kauan, kun sitä ei itse usko, niin se ei ole totta. Tai tottahan se varmasti on, mutta se ei vain ole totta sinulle itsellesi. Eikö niin?

Tuntuu, että kierrän kehää puheideni kanssa ja puhun samasta asiasta yhä uudelleen ja uudelleen. Ehkä tämä on minun noidankehäni, josta irti pääseminen vaatii sen, että oikeasti alan uskomaan itseeni. Viimeksi tänään ystäväni sanoi minulle, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että minunlaiseni hyvä ihminen, joka sopisi parisuhteeseen äärettömän hyvin, menee hukkaan sinkkuna. Siinä sitten istuin hiljaisena ja tuijotin kahvikuppiini osaamatta sanoa mitään. Ei se niin helppoa ole.

Tässä alkuvuodesta törmäsin tällaiseen tekstiin. Se kuvastaa mielestäni täydellisesti sitä miksi olen sinkku. Erityisesti viimeinen kappale on täydellinen! Teksti on englanniksi, joten koetan suomentaa sen viimeisen, tärkeän kappaleen tähän:

”Olet sinkku, koska olet sinkku. Se on niin yksinkertaista. Et vain ole saanut sitä yhteyttä toiseen sydämeen. Voit meikata itsesi, pukeutua kauniisti, leikata hiuksesi, värjätä hiuksesi, nyppiä kulmakarvasi, laittaa huulipunaa ja silti olla sinkku. Voit lähteä baariin ja toivoa, että tapaat elämäsi rakkauden siellä vain huomataksesi, että kukaan herätä kiinnostustasi kyseisessä paikassa. Ja niin se vain tulee olemaan siihen päivään asti, kunnes tapaat sen oikean. Lopeta sen toivominen. Ala elämään sitä elämää, joka sinulla on, äläkä mieti niitä asioita mitä sinulla ei ole. Tulee vielä aika, jolloin tapaat miehen ja silloin sinun täytyy päästää irti sinkkuuden vapaudesta, joka sinulla nyt on. Ala olemaan kiitollisempi. Aloita nyt.”

Että näin tänään. Ehkä olisi aika alkaa kuuntelemaan niitä omia neuvoja, joita jakelee kaikille muille ja alkaa elämään niiden mukaan. Ja muistaa se, että mitään ei saa, jos ei koskaan edes yritä. Ehkä on aika yrittää. Ehkä sillä tavoin voi saavuttaa jotain. Ehkä minun on aika olla rohkea ja tehdä se ensimmäinen siirto. Ehkä.

Pelkoa ja hämmennystä Halloweenina

Viime kerrasta onkin hieman aikaa, mutta näinä kiireisinä aikoina sitä vain on jostain asioista joskus luovuttava. En kuitenkaan aio luopua tämän blogin kirjoittamisesta. Pois se minusta. Täällä pystyn anonyymisti tuulettamaan tuntemuksiani ja sanomaan asioita ääneen, joita en muuten tulisi sanoneeksi sinkkudestani ja siitä miten paljon kaipaisin parisuhdetta. Lisäksi tämä on hyvä paikka hieman reflektoida omaa itseään, jolloin sitä voi ehkä jopa hieman oppia jotain ja kehittyä.

No, viime viikonloppuna osallistuin eräisiin Halloween bileisiin ja niissä riitti menoa pitkälle yöhön asti. Minusta oli hienoa, että suurin osa ihmisistä oli pukeutunut itse juhlissa. Jatkoilla sitten näkikin paljon tavallisissa illanviettovaatteissa olevia ihmisiä.

Jatkoilla ravintolassa kohtasin erään miehen, jonka olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana nähnyt muutamia kertoja eri tilanteissa. Viimeksi taisin nähdä hänet kesällä samaisessa ravintolassa ja siinä vaihdoimme vain ihan muutaman sanan. Lauantaina sitten juttelimme hieman enemmänkin ja minä en voi olla huomioimatta sitä tunnetta, että hän saattaisi ehkä jopa kenties olla kiinnostunut minusta.

Tiedän, että käytin tuossa äsken monta ehkä-tyyppistä sanaa. Tämä kuvastaa vain minun omaa epävarmuuttani. Olen erittäin epävarma siitä, että kukaan voisi oikeasti olla kiinnostunut minusta. Tämä tunne varmaan tulee siitä, kun olen joskus ilmaissut kiinnostustani jollekin miehelle ja hän ei ole ollut kiinnostunut minusta yhtään. Jokainen tällainen kerta vain alentaa itsetuntoani ja saa minut tuntemaan oloni vähemmän halutuksi. Kyllähän kavereita aina on, mutta eipä niitä ole näkynyt, jotka olisivat kiinnostuneet tapailemaan minua.

Tuntuu ehkä väärältä sanoa, ettei kukaan olisi kiinnostunut minusta, koska on niitäkin miehiä, jotka ovat kiinnostuneita ja ilmaisevatkin sen. Mutta, tässä kohtaa tunnen yleensä itseni maailman pinnallisimmaksi ihmiseksi, koska minä en vain ole kiinnostunut heistä. He eivät usein saa huomiotani kiinnittymään itseensä millään. Tällaisen tilanteen jälkeen usein tunnen oloni huonoksi, koska useimmiten he ovat hyviä ihmisiä ja ansaitsisivat löytää rinnalleen hienon ihmisen.

En ehkä osaa selittää tätä asiaa hyvin, mutta yritän. Useasta paikasta olen lukenut ja keskustellutkin ystävieni kanssa, että ihmisten ei pitäisi katsoa ulkonäköä ja luokitella ihmisiä sen mukaan. Teen nyt kuitenkin tämän, jotta saisin hieman ajatuksiani selkeämmiksi.

Jaetaan ihmiset kolmeen ulkonäköryhmään: A, B, C ja D. A:t ovat niitä erittäin hyvännäköisiä ja kuvankauniita sekä treenautuneita. B:t ovat niitä nättejä ja söpön näköisiä normaaleja ihmisiä. C:t ovat tavallisen näköisiä, mutta eivät samalla tavoin viehättäviä kuin B:t. D:t ovat sitten kaikki muut. Noh, minä ehkä koen kuuluvani ryhmään C. Tämä mies, jonka lauantaina tapasin kuuluu ryhmään A. Hurja ulkonäöllinen ero. Miksi se ei sitten voisi toimia? Miksi minä lyön jarrut pohjaan ja etsimällä etsin syitä siihen, että en vain tulisi kertoneeksi hänelle, että voisin olla kiinnostunut hänestä?

Ehkä lähden lähestymään asiaa väärältä kantilta, eli sen toimivuuden kannalta, mutta teen sen kuitenkin. Olen tarkkaillut paljon ihmisiä ja huomannut sen, että ei sillä ole mitään väliä, että onko joku A ja hänen puolisonsa vaikkapa D, koska jos rakkautta riittää, niin se on tarpeeksi. Ehkä se on yhteiskunta ja kaikki ne elokuvat, joissa meille tyrkytetään sitä mallia, jossa kaikki ovat A:ta ja löytävät itselleen ”saman tasoisen” puolison. Samaan aikaan kuitenkin toitotetaan, että ulkonäöllä ei ole väliä vaan se, mitä on sisällä ratkaisee.

Ja paskan marjat. Ihan oikeasti, ensimmäinen asia mitä uusi ihminen sinusta näkee, on sinun ulkonäkösi. Ihminen luo ensivaikutelman muutamassa sekunnissa itsestään toiselle. Ei siinä ole mitään tekemistä sen kanssa, että minkälainen on sisältä. MUTTA! Tästä lähteekin sitten tutustuminen. Tämä prosessi muuttaa ihmisen käsitystä toisesta. Se, mitä voisi kuvitella toisen olevan pelkän ulkonäön perusteella alkaa muuttumaan. Lopulta, jos tutustuu toiseen todella hyvin, sitä ei enää kiinnitä huomiota siihen miltä toinen näyttää.

Tässä kohtaa itse huomaan tekeväni virheen. Minä ammun alas heti sellaiset miehet, jotka eivät ehkä ulkonäöllisesti kiinnosta minua. Ja tämä tulee ihmiseltä, joka pitää itseään C:n näköisenä… Samaan aikaan takaraivossa naputtaa ajatus, että ei minulla ole mitään oikeutta tuomita ketään pelkän ulkonäön perusteella. Eikä minulla olemaan, mutta silti minä sen teen. Melkoinen dilemma.

Mutta palataan takaisin siihen herra A:han. Herra A on mukava, mielenkiintoinen, komea ja hyvä kroppainen mies. Hän vie minut tanssimaan illan viimeiset hitaat ja niiden aikana muistelemme edellistä kertaa, kun tanssimme yhdessä. Musiikki hiljenee ja tanssi loppuu. Hitaasti päästän käteni laskemaan hänen olkapäiltään. Hetken verran tanssin jälkeen vain seisomme, vaihdamme muutaman sanan ja pidämme hellästi toisiamme kädestä kiinni. Lopulta minä olen se, joka päästää irti hänen kädestään sormi sormelta.

Miksi? Miksi minä en pitänyt kiinni? Yksinkertaista, koska minä pelkäsin. Pelkäsin, että jos pidän pidempään kiinni, hänelle selviää, että voisin ehkä kenties (tein sen taas…) olla kiinnostunut hänestä. Ja sehän olisi väärin, koska kuulumme eri kasteihin. Minä itse sabotoin itseäni ja tästä toiminnasta minun pitää päästä eroon.

Toisaalta sitä voisi kysyä miksi hän ei pitänyt kiinni. En kuitenkaan halua lähteä sille tielle. Se saa minut tuntemaan oloni vielä kurjemmaksi. Nyt vedän vain syvään henkeä, selviydyn joka päiväisestä elämästä ja katson mitä se tuo eteeni. Samalla yritän kuitenkin pitää huolen siitä, että saisin kerättyä rohkeutta ja pystyisin hieman muuttumaan rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi, koska pelko on turhaa. Eihän sitä mitään saa ikinä jos pelkää.

Yllättäviä kohteliaisuuksia

Heti alkuun sanon sen, etten minä ole niitä tyttöjä, jotka saavat kohteliaisuuksia ulkonäöstään. Enkä minä niitä kyllä omasta mielestäni kerjääkään. Tämän vuoksi hieman hämmennyin eilen illalla. Olin nimittäin ystäväporukassa ulkona ja yksi ryhmän miespuolinen jäsen yhtäkkiä sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, että miten hän ei ole huomannut aikaisemmin miten nätti olen.

Minä hämmennyin. En ole tottunut siihen, että minua kehutaan ulkonäöstäni. Yleensä saan siitä kuulla miten olen ahkera, iloinen ja mukava. Tunnustan, että olihan se mukava, kun joku sanoi kauniiksi.

Ilta tuntui muuttuvan vielä hämmentävämmäksi, kun eräs toinen miespuoleinen tuttava sanoi, että hän ottaisi minut heti, jos vain haluaisin. En oikein osannut ottaa tätä asiaa mitenkään. Hymähdin ja kiitin häntä.

Monta vuotta sinkkuna olleena joskus tulee sellainen olo, että pitäisi ottaa se ensimmäinen, joka jotain haluaisi kanssani. Mutta miksi? Miksi sitä pitäisi ottaa sellainen mies, joka haluaa sinua, mutta jota sinä et halua? Eihän se nyt voi mennä niin, että sitä pitäisi sitoutua vain sen vuoksi, että on yksinäinen? Ei se voi olla oikea syy aloittaa mitään…

Hyviä asioita eilisessä olivat nuo kohteliaisuudet. Ne kohottivat itsetuntoa, ainakin hetkellisesti. Hyvillä mielin sitä ainakin nukkumaan menin ja aamulla heräsin. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Unelmien mies?

Tässä jälleen viikonloppuna tuli istuttua ravintolassa. Ihan selvinpäin. Ja jälleen tuli todistettua se, että ainakaan ravintolasta sitä miestä ei tule löytämään. Katsellessaan suomalaisia miehiä ravintolassa, jotka koettavat pysyä humalapäissään pystyssä ei ole ollenkaan pahoillaan, ettei kukaan tule juttelemaan.

Jokainen nainen on jossain vaiheessa kuvitellut mielessään miehen, joka olisi täydellinen. Unelmien mies. Niin olen minäkin.

Minun unelmieni mies olisi pitkä ja hänellä olisi leveät hartiat. Hänen silmänsä ja hiuksensa olisivat ruskeat. Hän saisi oloni tuntumaan turvalliselta ja hän saisi minut nauramaan. Luonteeltaan hän olisi kiltti ja huumorintajuinen. Lisäksi hän olisi lapsirakas. No, tätä unelmakuvaa vasten sitten aina vertaan miehiä, joita tapaan. Kerran olen viisitoista vuotiaana ihastunut tämän näköiseen mieheen. Ulkonäöllisesti hän oli juuri tuollainen. Sen jälkeen olenkin sitten kiinnostunut hyvinkin erilaisista miehistä.

Yksi kautta aikojen vahvimmista kiinnostuksista, jonka olen kokenut, on ollut mieheen, joka oli vaalea. Hänellä oli siniset silmät ja hiekanväriset hiukset. Hän ei ollut erityisen pitkä, mutta minua pidempi kuitenkin. Hänen hartiansa olivat kyllä ihan riittävän leveät ja hänen hymynsä – se sai aina kulkemaan kylmät väreet selkäpiitäni pitkin. Hänen naurunsa ja äänensä tuntuivat mahan pohjassani asti. Hänen kätensä sopi täydellisesti käteeni ja minulle oli hänen seurassaan turvallinen olo.

Joskus toivon, että hänestä olisi tullut minulle ”Se Oikea”, mutta toisinaan olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja ikävä kyllä, vertaan aina miehiä häneen. Tämä ehkä on tehnyt minusta hieman valikoivan miesten suhteen. Tiedän mitä haluan ja tiedän minkälaisen miehen haluan.

Tässä on myös yksi minua ärsyttävä asia. Se, että minua sanotaan nirsoksi. Minusta on suorastaan raivostuttavaa, kun minun sinkkuuttani kommentoidaan ja sanotaan, että ”Sinä olet vain liian nirso.” Kiitosta vaan kaverit. Reilu peli. Minä olen vain vähän eri mieltä. Minä tiedän mitä minä haluan. En koe itseäni mitenkään nirsoksi. Ihan samalla tavoin ihmiset kauppaan mennessään tietävät mitä he sieltä haluavat ja ostaessaan appelsiineja valitsevat sellaiset hedelmät, jotka ovat hyviä. Samalla tavoin minä voisin mennä heidän korvaansa kuiskimaan ”Sinä ole nirso, kun et ota tuota puoliksi mätää hedelmää. Tai miksi et ota banaaneja appelsiinien sijaan?” Ehkä hieman ontuva vertauskuva, mutta niinhän se vain on.

Mentiinpä tässä äkkiä unelmien miehestä nirsouteen. Mutta asia on nyt vain niin, että minä en halua tyytyä keneenkään. Eihän se olisi oikein sitä miestäkään kohtaan, jonka ottaisin sen vuoksi, että ”kun nyt pitää olla joku”. Ainakin minua alkaisi ahdistamaan pitää toista sidottuna suhteeseen, johon minä en ole yhtä sitoutunut. Sitoutunut on ehkä väärä sana. Ehkä enemmän olisi kyse siitä, etten olisi niin tunteella mukana. Sekavaa. Taidan jatkaa tästä asiasta joku toinen päivä hieman lisää…