Hellettä piisaa!

Kyllä on kuuma! Liiankin kuuma minun mielestäni. Eikä paljon paremmalta tunnu koirastani, joka mustana otuksena kärsii jatkuvasta porotuksesta. Ei tässä ole muu auttanut kuin liikkua, joko aikaisin aamulla tai sitten myöhään illalla. Jaksaa paremmin itsekin lenkkeillä vähän viileämmässä ilmassa.

Kesä on mennyt nopeasti. Mitään ei ole tapahtunut. Ehkä sen vuoksi, että työt vievät aikaa niin paljon. Ja se seikka, että tekee kolmivuorotyötä täyttää viikonloput, jolloin olisi joku mahdollisuus käydä vaikka terassilla istumassa. Vaikka en kyllä sellaista harrasta, niin olisihan se mukava mennä joskus lasilliselle. Tai vaikka ihan ravintolaan. Jos sitä vielä tämän kesän aikana ehtisi 🙂

En ole juuri ehtinyt tässä stressata sinkkuuttani. Lapsettomuuttani kyllä. Ihmiset saavat vauvoja ja niiden kuvat ovat täyttäneet taas facebookin. Ai niin, ja tokihan sinkkuuttanikin olen vähän murehtinut kaikkien upeiden hääotosten katselun aikana. Vähän ahdistavaa, mutta koetan koko ajan ajatella niin, että minunkin aikani vielä tulee. Uskoa yritän vaikka se välillä vaikeaa onkin.

Niin ja tässä olen uskaltautunut kokeilemaan sitä uuttaa (tosin nyt jo vanhaa) Tinderiä. Katsastamaan kuvia ja niiden perusteella tekemään päätöksen olenko kiinnostunut vai enkö ole. Tunnustan, että onhan se pinnallista, mutta koukuttavaa! Hyvä puoli siinä on se, että siellä näkee ainoastaan sen, että jos joku on kiinnostunut myös sinusta. Pinnallista. Niin pinnallista. Itse en ole aloittanut keskustelemaan siellä vielä kenellekään. Tinderpareja on useita, mutta ei oikeastaan keskusteluja. Hmm. Joku on kuulema löytänyt ihan rakkauden Tinderin kautta, mutta enemmän olen kuullut tarinoita niistä, jotka vain etsivät seuraa yhdeksi yöksi… No, saa nähdä.

Helle on kyllä siitä mukava, ettei ainakaan palella. Ai niin ja tällä hetkellä lempibiisini on tämä:

Hylätty.

Taisin tässä taannoin tunnustaa liittyneeni nettideittailun maailmaan. No, tässä ensimmäisiä tuloksia ajattelin raportoida hiljalleen. Ja, no eihän se nyt kaunista luettavaa ole. Suoraan sanottuna olen aika pettynyt ihmisiin. Tai ehkä tarkemmin yhteen.

Olen siis jutellut muutaman miehen kanssa valitsemani sivuston kautta. Omaan profiiliini en kuvaa ole laittanut, koska en halunnut laittaa. Ajattelin, että sitten annan yksityisesti miehelle kuvan itsestäni, jos sattuisi synkkaamaan kirjoittelun tasolla.

Noh, tutustuin muutaman viestin ajan erääseen mielenkiintoiseen herraan. Joka viestin lopussa hän pyyteli kuvaa nähdäkseen, ihan kaunein sanoin eikä kamalan vaativasti, mutta painostaen kuitenkin siihen jokaisen viestin myötä. Muutaman viestin jälkeen päätin sitten lähettää hänelle kuvani. Rehellisyyden nimissä lähetin kuvan sekä kasvoistani, että kokovartalokuvan, jotta hän oikeasti näkee minkä näköinen minä olen. Niitä tarinoita olen kuullut niin paljon, että mies pyytää naisen kuvaa ja saa kauniin kasvokuvan ja tavatessa sitten paljastuu totuus siitä, että tytöllä on muutama extrakilo liikaa ja homma on siinä. Halusin siis olla rehellinen tälle minuun vaikutuksen tehneelle miehelle ja näyttää sen mitä minä todellisuudessa olen.

Minä en ole mitenkään mallinmitoissa (mutta kuka normaali nainen oikeasti onkaan?), mutta en nyt mielestäni myös ole siellä valas-osastossakaan. Muutama ylimääräinen kilo on, joiden kanssa taistelen. Hiljalleen niitä olen saanut karisemaan ja työ jatkuu vielä sellaiseen normaaliin, joka olisi terveyttä edistävä.

Kuitenkin, lähetin siis kuvani miehelle ja yllätys, yllätys, hänestä ei enää kuulunut pihaustakaan. Ei sanan sanaa. Ei mitään.

Minua suorastaan inhottaa tuollainen käytös, että kärttämällä kärtetään toiselta kuvaa ja sitten, kun se saadaan, todetaan vain, että eipäs tämä neitonen täytä kaikkia niitä vaatimuksia ulkoisesti mitä on. Ja sitten ei edes vaivauduta vastaamaan mitään. Ärsyttävää! Minun mielestäni pitäisi olla sen verran selkärankaa miehellä, että ilmoittaisi kauniisti, että ”kiitos kuvista, mutta niiden perusteella, et ole ihan sen tyyppinen ihminen, jota minä haen”. Sellaiset pakit minä voisin ottaa vastaan. Sellaista rehellisyyttä minä arvostaisin. Ja suoraselkäisyyttä. Se, että ei voida sanoa yhtään mitään saa minut vain vihan valtaan. Jos minä en koe, että toinen on minua ulkoisesti viehättävä, niin en minä ketään vedätä. Kerron heille suoraan, että ”kiitos, mutta et ole ihan minun tyyppiäni”. Ei se ole vaikeata. Erityisesti silloin, kun kommunikoidaan kirjoittamalla!

Ärsyttävää. Tuli sellainen olo, että hän oli kuviani katsottuaan lyönyt niihin leiman ”HYLÄTTY”. Siltä minusta nyt tuntuu. Hylätty. Ei kelpuuteta.

Hylätty: sellainen, jota ei ole kelpuutettu, joka on jätetty heitteille, hyljätty; viskattu pois. (lähde: wikipedia)

Hylätty.

Nettiin(kö?)

Niinpä  niin. Nettideittailu. Mitähän se tuo  mukanaan? Ystävilleni se on tuonut mukanaan sydänsuruja, epäilyttäviä tuttavuuksia, tupla/tripla/quatrodeittailijoita, mutta myös rakkautta, uskollisuutta, kiintymystä, kodin ja lapsia. Kaksi hyvin erilaista puolta nettideittailun maailmasta olen päässyt näkemään.

Suuri kysymys tässä nyt vähän aikaa sitten minulla oli, että hyppäänkö itse nettideittailun maailmaan. Pohdin asiaa. Pohdin ja ajattelin. Ajattelin ja pohdin. Lopulta, pitkällisen harkinnan jälkeen päätin hypätä. Ei tässä maailmassa mitään saa, jos ei yritä.

Tiukka linja minulla on siitä, että kuvaani en laita profiiliini. En sen takia, että ujostelisin minkä näköinen olen, vaan sen vuoksi, että en halua. Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäöstä ja sen merkityksestä. Edelleen olen samaa mieltä. Toisaalta samaan aikaan haluaisin, että voisin tutustua uuteen ihmiseen ihan anonyymisti, ilman ulkonäön tuomia paineita. Teoriassa ajatus on hyvä, mutta käytännössä vähemmän hyvä.

Olen siis nyt muutaman päivän pyörinyt nettideittailun maailmassa. Viestejä olen laitellut muutaman miehen kanssa. Tosin niin, että he ovat ensin minuun ottaneet yhteyttä. Jotenkin minulle helpompi niin päin. Ei tule niin epätoivoinen olo. Tiedän, ettei nykyisin nettideittailu ole epätoivoista tai jotenkin säälittävää, mutta ehkä olen kasvanut sellaiseen aikaan, kun internet on yleistynyt ja hiljalleen kaikki (no ei  nyt ihan kaikki, mutta kuitenkin…) sosiaalinen elämä on siirtynyt sinne. Se, että muistan ajan, jolloin kaverille soitettiin lankapuhelimella (sellaisella missä oli pyöritettävä numerolaatta!), luo ehkä omaa epäilystään tekniikkaan ja sen kautta uusiin ihmisiin tutustumiseen.

Niinpä niin. Harhauduin asiasta. Pointtini tässä oli se, että vaikka en näkisi minkä näköinen mies minulle kirjoittaa, niin kirjoitustyyli vaikuttaa minuun kyllä syvästä. Lienee syynä se, että olen aina lukenut paljon kirjoja ja siksi kirjallinen ilmaisu on minulle tärkeää. Tämän vuoksi tuntuu kurjalta se, että minua kiinnostaa vähemmän ihminen, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein, kuin sellainen, joka osaa kirjoittaa ne oikein. Tiedän, etten itsekään varmasti ole täydellinen kirjoittaja ja teen virheitä, mutta toistuvat yhdyssanavirheet ja pilkkujen täydellinen puuttuminen tekstistä saavat minut näkemään punaista. Tulee olo, ettei kukaan ole koskaan ollutkaan äidinkielen tunnilla… Huh.

Kuitenkin, hyppäsin siis nettideittailun maailmaan. Katsotaan mitä se tuo mukanaan minulle. Toivottavasti uusia tuttavuuksia ja mukavia kokemuksia.