Mitäs sitten?

Tässä viimeisen puolen vuoden aikana tuntui tapahtuvan paljon ja vähän päälle. Ehkä osan olisi voinut jättää tekemättä, kun taas jotain muuta olisi voinut tehdä toisin.

Minua huolettaa se trendi, että kaikkien pitäisi olla parisuhteissa. Ja sitten, kun sitä ei ole, herää taas kysymys miksi ei? Tätä keskustelua tulee käytyä melkein viikottain tai vähintään joka toinen viikkoa, jopa ystävien kanssa. Miksi minä olen sinkku? Miksi?

Minusta on välillä jopa raivostuttavaa se, että pitäisi olla selitys asialle. Mieluiten sellainen, jossa minä olen nirso. Ei. En ole. En ole nirsa. Minä tiedän mitä haluan ja mitä en halua. Se ei mielestäni ole nirsoutta. Enkä kyllä koe mitenkään imartelevaksi sitä, että minusta haetaan vikoja. En minäkään hae muista ihmisistä niitä tietoisesti. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. Se vaan aina tuntuu nousevan keskustelun aiheeksi. Joskus asiaa on ihan kivakin pohtia, mutta noin 95% kerroista vain alkaa ärsyttämään. ”Minä olen aina ihmetellyt miksi sinä olet vielä sinkku. Miksei sinulla ole ketään?” Ärsyttävää. Itse mietin asiaa päivittäin, mutten koe, että minun pitäisi siitä julkisesti ahdistua ja avautua. Kai se on tämä yhteiskunta ja ne normit mitä täällä pitäisi täyttää. En vain sovi niihin.

Kai kyse on myös siitä, kuinka paljon sitä uskaltaa luottaa ihmisiin. Oma luottamukseni hieman varisi tässä kaiken keskellä. Tiedän, että kaikki ei tapahdu aina samalla tavalla ja ihmiset ovat erilaisia. Mutta luottamus on iso asia. Jos sen menettää, sen takaisin saaminen on ison työn takana. Työn, joka minun itse on tehtävä. En voi odottaa, että joku toinen tulee tekemään sen puolestani. Itse minun on alettava luottamaan. Itse sitä on alettava uskomaan.

Kaikki kokemukset mitä elämässä tulee vastaan muokkaavat meitä. Eikö niin? Kaikesta jää joku jälki. Toisista pienempi. Toisista isompi. Toiset muuttavat meitä perustavalla tavalla, eikä sitä enää koskaan ole entisensä. Toiset saavat kyseenalaistamaan kaiken, aivan kaiken. Toiset unohtuvat hetkessä. Toisia ei koskaan unohda.

”Jos olin matkalla, en enää tiedä minne, ja pääsenkö koskaan perille. En saa sua pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois. Jos olin matkalla, en enää tiedä minne ja viekö tää tie koskaan perille. En saa suo pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois.” – Anna Puu, Matkalla

Ei auta. Se on jatkettava matkaa. Kirjaimellisesti.

 

Suoranaista v********mista ilmassa!

Äh, miten voikaan ärsyttää! Näin sinkkuihmisenä minua suorastaan vituttaa sen, että joku parisuhteessa oleva ihminen tulee ja valittaa, miten huonosti suhteessa menee. Jopa minä tiedän sen, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä. Ei se onnistu taianomaisesti itsestään! On tehtävä töitä. Siihen on sitouduttava! Ja sitten se, että miksi vittu pitää valittaa asiasta, jos menee huonosti? Asialla voi tehdä jotain! Ja pitää tehdä! Jos on onneton parisuhteessa, niin miksi siinä pitää sitten roikkua jos asialla ei pysty tekemään mitään? Olisivat ihmiset rohkeita ja hyppäisivät pois sellaisesta suhteesta, joka ahdistaa ja jossa on onneton? Tiedän, että tässä vaiheessa nostetaan esiin lapset. ”Mutta, kun meillä on lapsia, niiden takia ollaan yhdessä.” Paskat. Jos oikeasti välittävät lapsistaan he tekevät kaikkensa, että parisuhde toimii! Jo sen vuoksi, että lapset aistivat heti, jos vanhemmilla menee huonosti. Ja jo lasten vuoksi olisi tärkeää, että parisuhde toimii. Minä olen aina ollut sitä mieltä,  että jos suhde ei toimi, niin lastenkin kannalta on parempi erota. Lapsille on paremmaksi se, että on kaksi rauhallista kotia kuin yksi sotatanner. Niin se vaan on. Ugh. Olen puhunut.

Unelmien mies?

Tässä jälleen viikonloppuna tuli istuttua ravintolassa. Ihan selvinpäin. Ja jälleen tuli todistettua se, että ainakaan ravintolasta sitä miestä ei tule löytämään. Katsellessaan suomalaisia miehiä ravintolassa, jotka koettavat pysyä humalapäissään pystyssä ei ole ollenkaan pahoillaan, ettei kukaan tule juttelemaan.

Jokainen nainen on jossain vaiheessa kuvitellut mielessään miehen, joka olisi täydellinen. Unelmien mies. Niin olen minäkin.

Minun unelmieni mies olisi pitkä ja hänellä olisi leveät hartiat. Hänen silmänsä ja hiuksensa olisivat ruskeat. Hän saisi oloni tuntumaan turvalliselta ja hän saisi minut nauramaan. Luonteeltaan hän olisi kiltti ja huumorintajuinen. Lisäksi hän olisi lapsirakas. No, tätä unelmakuvaa vasten sitten aina vertaan miehiä, joita tapaan. Kerran olen viisitoista vuotiaana ihastunut tämän näköiseen mieheen. Ulkonäöllisesti hän oli juuri tuollainen. Sen jälkeen olenkin sitten kiinnostunut hyvinkin erilaisista miehistä.

Yksi kautta aikojen vahvimmista kiinnostuksista, jonka olen kokenut, on ollut mieheen, joka oli vaalea. Hänellä oli siniset silmät ja hiekanväriset hiukset. Hän ei ollut erityisen pitkä, mutta minua pidempi kuitenkin. Hänen hartiansa olivat kyllä ihan riittävän leveät ja hänen hymynsä – se sai aina kulkemaan kylmät väreet selkäpiitäni pitkin. Hänen naurunsa ja äänensä tuntuivat mahan pohjassani asti. Hänen kätensä sopi täydellisesti käteeni ja minulle oli hänen seurassaan turvallinen olo.

Joskus toivon, että hänestä olisi tullut minulle ”Se Oikea”, mutta toisinaan olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja ikävä kyllä, vertaan aina miehiä häneen. Tämä ehkä on tehnyt minusta hieman valikoivan miesten suhteen. Tiedän mitä haluan ja tiedän minkälaisen miehen haluan.

Tässä on myös yksi minua ärsyttävä asia. Se, että minua sanotaan nirsoksi. Minusta on suorastaan raivostuttavaa, kun minun sinkkuuttani kommentoidaan ja sanotaan, että ”Sinä olet vain liian nirso.” Kiitosta vaan kaverit. Reilu peli. Minä olen vain vähän eri mieltä. Minä tiedän mitä minä haluan. En koe itseäni mitenkään nirsoksi. Ihan samalla tavoin ihmiset kauppaan mennessään tietävät mitä he sieltä haluavat ja ostaessaan appelsiineja valitsevat sellaiset hedelmät, jotka ovat hyviä. Samalla tavoin minä voisin mennä heidän korvaansa kuiskimaan ”Sinä ole nirso, kun et ota tuota puoliksi mätää hedelmää. Tai miksi et ota banaaneja appelsiinien sijaan?” Ehkä hieman ontuva vertauskuva, mutta niinhän se vain on.

Mentiinpä tässä äkkiä unelmien miehestä nirsouteen. Mutta asia on nyt vain niin, että minä en halua tyytyä keneenkään. Eihän se olisi oikein sitä miestäkään kohtaan, jonka ottaisin sen vuoksi, että ”kun nyt pitää olla joku”. Ainakin minua alkaisi ahdistamaan pitää toista sidottuna suhteeseen, johon minä en ole yhtä sitoutunut. Sitoutunut on ehkä väärä sana. Ehkä enemmän olisi kyse siitä, etten olisi niin tunteella mukana. Sekavaa. Taidan jatkaa tästä asiasta joku toinen päivä hieman lisää…

Anonyymisti sinkku, tässä hei.

No niin. Ajattelin sitten aloitta blogin, jossa voisin anonyymisti kirjoittaa siitä miltä tuntuu olla sinkku. Tunteet ovat tänäkin kesänä käyneet laidasta laitaan ja, koska kirjoittaminen on aina ollut luonteva osa ilmaista ajatuksiani, ajattelin koettaa kerätä itseni kasaan näin.

Sinkuksi määritellään ihminen, joka ei ole parisuhteessa. Tämä on kohdallani ollut totta jo vuosia. Muutama vuosi takaperin en ollut enää sinkku vaan olin ajelehtimassa parisuhteeseen, kunnes huomasin, ettei hän ollutkaan minulle se oikea. En varmasti ole ensimmäinen enkä viimeinen nainen tässä maailmassa, joka huomaa eräänä päivänä, että mies, jonka kanssa aikaa on tullut vietettyä ei enää kiinnosta. Ehkä kiinnosta sana on huono tässä yhteydessä. Se saa minut kuulostamaan pinnalliselta tai muuten vaan kamalalta ihmiseltä. Ehkä kyse oli enemmän siitä, että huomasin ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa hänelle. Minusta se ei ole hyvä merkki. Jos muutaman kuukauden seurustelun jälkeen ei yksinkertaisesti halua kertoa päivänsä tapahtumista kumppanilleen, ei suunta ole hyvä.

Anonyymisti sinkkuudestani haluan kirjoittaa sen vuoksi, että sillä ei varmastikaan ole mitään väliä, että kuka minä olen. Tässä maassa on kolmekymppisiä sinkkunaisia paljon. Se, kuka minä niistä olen, ei ole tärkeätä.

Olen ajatellut, että jos kerran viikossa jaksaisin ja saisin aikaan töideni ja harrastuksen ohella tekstiä tähän blogiin, niin tahti varmaan olisi aika hyvä. Se olisi jo 52 tekstiä vuodessa. Saa nähdä toteutuuko tämä. Mutta katsotaan. Nyt koetan kerätä ajatuksiani ensi viikkoa varten.

Toivottavasti joku löytää tämän blogin 🙂