No niin. Pitkästä aikaa jaksan kirjoittaa jotain. Keväät tuppaavat olemaan kiireisiä monella tapaa. Tosin deittailun kannalta eivät…
Totuuden nimessä on tunnustettava, että olen netissä tutustunut yhteen mieheen, jonka olen jopa tavannutkin. Mies on mukava. Jalat maassa tyyppi ja tietänee mitä haluaa. Aivan varma en aina asiasta ole. En ole myöskään varma siitä, että mitä minä haluan.
Olen siis tosiaan hänen kanssaan käynyt kahvilla ja minusta jotain vain puuttuu. Joku kipinä ei tunnu löytävän paikkaansa. Jotenkin koko aikana sitä ei ole löytynyt. Tuntuu vähän pahaltakin, ettei minulla tunnu olevan riittävästi kiinnostusta häntä kohtaan.
Olen koko ikäni ajatellut, että kun tapaan Sen Oikean, niin tiedän heti sen. Olen kuvitellut, että se tunne mikä silloin iskee on niin selvä, ettei siitä voi erehtyä. En halua joutua pakottamaan tunnetta. Se ei tunnu oikealta, eikä aidolta.
Pelkään kovasti, että tämän vuoksi en uskalla heittäytyä mihinkään juttuun täysillä. Pelkään sitä, että se tunne, jonka kuvittelen kertovan siitä, että joku on Se Oikea, on vain kuvitelmaa. Pelkään, että jos sellaista en koekaan. Pelkään, että jos otan jonkun, ja sitten sitouduttuani häneen, tapaankin ihmisen, joka herättää tämän kipinämyrskyn eloon heti.
Asiaa miettiessäni en voi olla kuin varmempi siitä, että minun tulisi luottaa tuntemuksiini. Jos minua ei kiinnosta, niin en voi pakottaa itsenäni kiinnostumaan. En vain voi. Niin satutan itseni ja sen toisen osapuolen, jonka tunteita tulee myös kunnioittaa.
Hankala kevät! Toivoisin kipinöitä! Niin paljon kipinöitä, että ne sytyttäisivät sydämeni roihuun!
Anonyymisti Sinkku 
Tekisi mieli kommentoida että elämä ei ole Disney-elokuva jossa Se Oikea kävelee vastaan ja maailma puhkeaa lauluun ja taivaalta sataa kukkia… Toisaalta tekisi mieli kommentoida että jos jokin tuntuu hetkeä pitempään siltä että se ei ole se oikea, todennäköisesti se ei ole se oikea.
Kannattanee uskoa tuntemuksiin, mutta kannattaa joskus myös pysähtyä miettimään mistä ne tuntemukset tulevat. Ja kun tekee päätöksiä, kannattaa niitä tehdessään olla varma ja pitää niistä kiinni.
Ja tämä on vain minun mielipiteeni.
Totta. Niin se, ettei elämä ole kuin Disney-elokuva sekä se, että pitää luottaa omiin tuntemuksiinsa. Joskus vaan tuntuu siltä, että voisi olla paljon helpompaa, jos elämä olisi käsikirjoitettu valmiiksi ja sitä vain seuraisi valmista juonta. Se tosin saattaisi käydä tylsäksi pidemmän päälle.
Ei oo helppoo 😀
tosi hyvin kirjoitettu Alke! Sitä fanfaarien soittoa ja taikuutta kun tuntuu moni odottavan- myös minä.
Toi on kyllä niin tuttua. Ja oon miettinyt paljon tota kipinäasiaa. Mä tunsin heti ekojen minuuttien aikana kaikkien kolmen eksäni kohdalla kun tapasin, että tässä on jotain erityistä. Hehe, siis eksien, eli ei siis tarkota että olisi ikuinen rakkaus vaikka heti kipinöisi 🙂 Mutta kuitenkin, omalla kohdalla siis uskon jatkossakin että tunnistan aikalailla heti oonko kiinnostunut vai en. Monia tyyppejä tullut vastaan, jotka teoriassa sopisivat, mutta kun ei tunnu siltä niin ei sitten voi mitään. Onkohan niin, että toiset ihmiset on herkempiä tässä asiassa kuin toiset, ja sen takia jotkut ei vaan ymmärrä tätä, ja sitten haukkuvat nirsoksi. Mä tarvitsen sen tunteen, että tulen nähdyksi pintaa syvemmältä, rivien välistä. Yksi kaverini taas sanoi ettei ole koskaan ajatellut tollaista, vaikka useita kertoja seurustellutkin. Me ollaan kaikki erilaisia. Koitan kyllä pitää mielessä senkin, että se kipinä voi myös tulla vähitellen, mutta siinä tapauksessa pitää tietenkin olla jotain muuta mikä jaksaa pitää kiinnostuksen yllä.
Aika hienosti sanottu, että toiset on herkempiä tunnistamaan sen jonkun, jota nyt paremman sanan puutteessa kutsun kipinäksi. Mä kyllä voisin allekirjoittaa tän asian. Musta vähän tuntuu, että joskus nykypäivänä ihmiset sekoittaa sen oikean vetovoiman siihen, että kun nyt vaan pitää olla joku. Onhan eläminenkin halvempaa kahden ihmisen taloudessa kuin yksin… Ja yksinäisyys saa toiset helposti lankeamaan ensimmäiseen, joka vähän silmää vinkkaa, vaikkei itse ehkä olisi yhtä varma tunteistaan.
Me ollaan kaikki niin erilaisia. Toiset uskaltaa hypätä sieltä kymmenestä metristä pommilla suhteeseen ja toiset kastaa vähän varpaitaan siihen kahluualtaaseen, joka olisi tarjolla, eikä silti ihan uskalla lähteä hommaan mukaan. Huh. Olispa itse jostain siitä väliltä edes 😀
Löysin muuten tän blogin nyt vasta. Kiva löytää taas yksi kohtalotoveri. Tai no kiva ja kiva.. Viimeksi kun olin sinkku niin päätin vaan tapailla netin kautta niin monia kun vaan jaksoin. Sitten se oli se joku kahdeskymmenes, jonka kohdalla kolahti ja kovaa. Tarpeeksi kun kahlaa niin todennäköisempää löytää. Tsemppiä ja muista että aika paljon kyse on kans tuurista.