Mitäs sitten?

Tässä viimeisen puolen vuoden aikana tuntui tapahtuvan paljon ja vähän päälle. Ehkä osan olisi voinut jättää tekemättä, kun taas jotain muuta olisi voinut tehdä toisin.

Minua huolettaa se trendi, että kaikkien pitäisi olla parisuhteissa. Ja sitten, kun sitä ei ole, herää taas kysymys miksi ei? Tätä keskustelua tulee käytyä melkein viikottain tai vähintään joka toinen viikkoa, jopa ystävien kanssa. Miksi minä olen sinkku? Miksi?

Minusta on välillä jopa raivostuttavaa se, että pitäisi olla selitys asialle. Mieluiten sellainen, jossa minä olen nirso. Ei. En ole. En ole nirsa. Minä tiedän mitä haluan ja mitä en halua. Se ei mielestäni ole nirsoutta. Enkä kyllä koe mitenkään imartelevaksi sitä, että minusta haetaan vikoja. En minäkään hae muista ihmisistä niitä tietoisesti. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. Se vaan aina tuntuu nousevan keskustelun aiheeksi. Joskus asiaa on ihan kivakin pohtia, mutta noin 95% kerroista vain alkaa ärsyttämään. ”Minä olen aina ihmetellyt miksi sinä olet vielä sinkku. Miksei sinulla ole ketään?” Ärsyttävää. Itse mietin asiaa päivittäin, mutten koe, että minun pitäisi siitä julkisesti ahdistua ja avautua. Kai se on tämä yhteiskunta ja ne normit mitä täällä pitäisi täyttää. En vain sovi niihin.

Kai kyse on myös siitä, kuinka paljon sitä uskaltaa luottaa ihmisiin. Oma luottamukseni hieman varisi tässä kaiken keskellä. Tiedän, että kaikki ei tapahdu aina samalla tavalla ja ihmiset ovat erilaisia. Mutta luottamus on iso asia. Jos sen menettää, sen takaisin saaminen on ison työn takana. Työn, joka minun itse on tehtävä. En voi odottaa, että joku toinen tulee tekemään sen puolestani. Itse minun on alettava luottamaan. Itse sitä on alettava uskomaan.

Kaikki kokemukset mitä elämässä tulee vastaan muokkaavat meitä. Eikö niin? Kaikesta jää joku jälki. Toisista pienempi. Toisista isompi. Toiset muuttavat meitä perustavalla tavalla, eikä sitä enää koskaan ole entisensä. Toiset saavat kyseenalaistamaan kaiken, aivan kaiken. Toiset unohtuvat hetkessä. Toisia ei koskaan unohda.

”Jos olin matkalla, en enää tiedä minne, ja pääsenkö koskaan perille. En saa sua pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois. Jos olin matkalla, en enää tiedä minne ja viekö tää tie koskaan perille. En saa suo pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois.” – Anna Puu, Matkalla

Ei auta. Se on jatkettava matkaa. Kirjaimellisesti.

 

Älä sano näin sinkulle!

”Kyllä sä vielä löydät sen sun Oikean!”

”Kyllä sinkkuna on vaan niin paljon mukavampaa. Saa tehdä ihan mitä haluaa.”

”Älä nyt oikeasti haaveile lapsista. Nehän ne vasta aikaa viekin…”

”Joo, siis niin mäkin haluaisin miehen, jonka kanssa vois mennä naimisiin. Muo ärsyttää niin ku miehet vaan haluaa muo mun ulkonäön takia. Ja sit ne ei ymmärrä yhtään, kun mulla onkin lapsi, että mitä niiden pitäis olla.”

”Siis eihän sulla ole ongelmia. Mutta arvaa miten vaikeeta mulla on ollut [tähän lapset, mies, koira, työ, appivanhemmat yms ongelmien aiheuttajat] kanssa. Ei sulla ole mitään valittamista.”

”Parisuhteissa on myös omat huonot puolet. Kyllähän se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen aina…”

Nii. Älä sano. Älä oikeasti sano. Ja varsinkaan lapsettomalle sinkulle, jonka hartain toive olisi löytää puoliso, jonka kanssa perustaa perhe. Ja se, että alat kilpailemaan omilla ongelmilla. Ei. Sitä älä tee. Ongelmia on kaikilla, ne on vaan erilaisia. Muista se.

Uudestaan!(ko?)

Tuli tässä keskusteltua parin ystävän kanssa aiheesta ”Kannattaako exän kanssa palata yhteen?” Väittely oli osittain kiivastakin ja eriäviä mielipiteitä oli.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhden eron jälkeen en pystyisi enää samalle perustalle rakentamaan parisuhdetta saman ihmisen kanssa. Mielestäni sillä ei ole mitään väliä, että onko toinen muuttunut tai olenko minä muuttunut. Se, että minut olisi jätetty, aiheuttaisi sen, että minä en pystyisi luottamaan siihen toiseen enää. Pelkäisin koko ajan sitä, että hän jättäisi minut uudelleen. Jos minä puolestaan olisin se eropäätöksen tehnyt osapuoli, niin koko ajan pelkäisin sitä, että eropäätökseen johtanut asia palaa takaisin.

Olen sitä mieltä, että jos parisuhteesta on kerran erottu, niin on siihen oltava syy. Ja yleensä syy on ylitsepääsemätön ristiriita. Vaikka ihmiset muuttuvat, niin voivatko he oikeasti muuttua niin paljon, että he onnistuvat toisella, kolmannella tai peräti neljännellä yrittämällä?

Varmasti on olemassa pareja, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ”Kyllä me olemme palanneet eron jälkeen yhteen ja olemme onnellisempia kuin koskaan!” Sitä minä en kiellä, etteikö joku siinä voisi onnistua. Omalla kohdallani asia on toinen. Tunnen itseni niin hyvin, että minä itse sabotoisin parisuhdetta niin, että se ei vain toimisi. Joko en luottaisi toiseen tai sitten itse omalla epävarmuudella murentaisin koko suhteen pohjan. Eikä sellainen parisuhde voi toimia, jossa ei toiseen tai omaan itseensä pysty luottamaan.

Joskus tuntuu helpottavalta olla sinkku. Saa tehdä juuri niin kuin haluaa ja ei tarvitse kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sitä on vain itse vastuussa omasta elämästään ja kaikista asioista, jotka siihen kuuluvat.

Nettiin(kö?)

Niinpä  niin. Nettideittailu. Mitähän se tuo  mukanaan? Ystävilleni se on tuonut mukanaan sydänsuruja, epäilyttäviä tuttavuuksia, tupla/tripla/quatrodeittailijoita, mutta myös rakkautta, uskollisuutta, kiintymystä, kodin ja lapsia. Kaksi hyvin erilaista puolta nettideittailun maailmasta olen päässyt näkemään.

Suuri kysymys tässä nyt vähän aikaa sitten minulla oli, että hyppäänkö itse nettideittailun maailmaan. Pohdin asiaa. Pohdin ja ajattelin. Ajattelin ja pohdin. Lopulta, pitkällisen harkinnan jälkeen päätin hypätä. Ei tässä maailmassa mitään saa, jos ei yritä.

Tiukka linja minulla on siitä, että kuvaani en laita profiiliini. En sen takia, että ujostelisin minkä näköinen olen, vaan sen vuoksi, että en halua. Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäöstä ja sen merkityksestä. Edelleen olen samaa mieltä. Toisaalta samaan aikaan haluaisin, että voisin tutustua uuteen ihmiseen ihan anonyymisti, ilman ulkonäön tuomia paineita. Teoriassa ajatus on hyvä, mutta käytännössä vähemmän hyvä.

Olen siis nyt muutaman päivän pyörinyt nettideittailun maailmassa. Viestejä olen laitellut muutaman miehen kanssa. Tosin niin, että he ovat ensin minuun ottaneet yhteyttä. Jotenkin minulle helpompi niin päin. Ei tule niin epätoivoinen olo. Tiedän, ettei nykyisin nettideittailu ole epätoivoista tai jotenkin säälittävää, mutta ehkä olen kasvanut sellaiseen aikaan, kun internet on yleistynyt ja hiljalleen kaikki (no ei  nyt ihan kaikki, mutta kuitenkin…) sosiaalinen elämä on siirtynyt sinne. Se, että muistan ajan, jolloin kaverille soitettiin lankapuhelimella (sellaisella missä oli pyöritettävä numerolaatta!), luo ehkä omaa epäilystään tekniikkaan ja sen kautta uusiin ihmisiin tutustumiseen.

Niinpä niin. Harhauduin asiasta. Pointtini tässä oli se, että vaikka en näkisi minkä näköinen mies minulle kirjoittaa, niin kirjoitustyyli vaikuttaa minuun kyllä syvästä. Lienee syynä se, että olen aina lukenut paljon kirjoja ja siksi kirjallinen ilmaisu on minulle tärkeää. Tämän vuoksi tuntuu kurjalta se, että minua kiinnostaa vähemmän ihminen, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein, kuin sellainen, joka osaa kirjoittaa ne oikein. Tiedän, etten itsekään varmasti ole täydellinen kirjoittaja ja teen virheitä, mutta toistuvat yhdyssanavirheet ja pilkkujen täydellinen puuttuminen tekstistä saavat minut näkemään punaista. Tulee olo, ettei kukaan ole koskaan ollutkaan äidinkielen tunnilla… Huh.

Kuitenkin, hyppäsin siis nettideittailun maailmaan. Katsotaan mitä se tuo mukanaan minulle. Toivottavasti uusia tuttavuuksia ja mukavia kokemuksia.

Kaduttaako?

Kaduttaako? Kaduttaako sinua jokin? Kaduttaako minua jokin? Tietenkin kaduttaa. Minä kadun niitä asioita, joita en tehnyt. Kadun niitä hetkiä, joihin en uskaltanut tarttua. Kadun niitä sanoja, joita en uskaltanut sanoa. Ne sanat mitkä sanoin, niitä en kadu. Ne teot mitkä tein, niitäkään en kadu. Ne asiat, jotka tein – en kadu niitä.

On jännittävää huomata minkälaisia asioita sitä ihminen katuu. Tässä kohtasin muutamia päiviä sitten erään tavallaan exäni. Hän oli ystävällinen ja kiltti ja mukava minua kohtaa siinä hetkessä, kun tapasimme. Hän ei, enkä minäkään, näyttänyt läsnäoleville ihmisille mitään siitä menneisyydestä mitä meillä on. Paikalla olleet ihmiset olivat sekä hänen, että minun tuttujani. Mutta me olimme sivistyneitä siinä tilanteessa. Niin sivistyneitä, että voisi kuvitella, ettei meidän välillämme ole ikinä mitään tapahtunutkaan.

Mitä sitten tapahtui? No, meillä oli suhde. Toinen oli varattu ja toinen ei. Tiedän, että tässä kohtaa monilla nousee karvat pystyyn, että mitä pettureita te oikein olette, mutta niin vain tapahtui. En voi puolustella asiaa hänen kannaltaa, enkä kyllä ala omaanikaan puolta puolustelmaan, koska sillä ei ole mitään väliä. Minä en kadu tapahtunutta. Ne hetket, jotka olivat meidän, olivat, jos eivät täydellisiä, niin lähellä sitä. Niinä hetkinä maailma oli vain meidän kahden. Ei kenenkään muun. Vain meidän kahden.

Tekisinkö sen uudelleen? Todennäköisesti en. Minä siinä poltin näppini ja ehkä hieman sydäntänikin. Oliko se sen arvoista? Oli. Olihan se. Mutta tekisinkö sen uudelleen? En. Tämä ehkä kertoo siitä, että minä yritän oppia aina kaikesta mitä teen. En halua toistaa virheitäni kahta kertaa tässä elämässä, joten pyrin oppimaan niistä ensimmäisellä kerralla. Olen niin monta kertaa nähnyt sen, kuinka toiset tekevät saman virheen yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus jopa niin, että virhe vain tuntuu pahenevan kerta kerralta. Minusta on hieman surkeaakin nähdä, kuinka ihmiset eivät näe sitä mitä he tekevät vaan syöksyvät päätä pahkaa uudelleen samaan kurimukseen.

Tämä teksti lähti katumuksesta liikkeelle. Lähinnä siis niistä asioista, joita en tehnyt tai sanonut kadun. Kadun sitä, etten osannut ottaa eräästä kädestä kiinni. Kadun sitä, etten uskaltanut pyytää yhtä ainoaa suudelmaa eräältä toiselta, vaikka tilanne olisi ollut täydellinen. Kadun sitä, etten vain ole tarpeeksi rohkea aina. Yritän kuitenkin koko ajan opetella rohkeammaksi. Yritän koko ajan päästä yli siitä ajatuksesta, ettei kukaan oikeasti voisi olla kiinnostunut minusta. Koska on minusta oltu kiinnostuneita. En minä ole ollut koko elämääni yksin.

No, toivoa tähän iltaan Johanna Kurkelan laulusta. Tämä on yksi suosikeistani.

Viikonloppu lähestyy

Perjantai. Perjantai. Perjantai.

Sitä voi hokea vaikka miten monta kertaa, mutta ei se siitä muutu. On perjantai ja viikonloppu alkaa. Itselläni se opintojen puolesta taisi jo alkaa tiistaina, mutta virallisesti vasta tänään.

Tämän viikon ahdistus oikeastaan on jo takanapäin. En ainakaan tunnusta sitä, että minua ahdistaisi jotenkin se, mitä viime viikonloppuna tapahtui. Ei. Ei sitten ollenkaan. No, ehkä vähän, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että on vain asioita mille ei voi mitään ja tämä taitaa olla yksi.

Tuleva viikonloppu puolestaan ahdistaa. Tänään tuli taas sellainen olo, että olisi mukava jos olisi joku jonka kainaloon käpertyä katsomaan elokuvia hämärtyvissä syysilloissa. Tällä hetkellä minulle riittäisi ihan se, että vieressäni olisi mies, joka kietoisi kätensä ympärilleni ja vain halaisi minua lujasti. En tarvitsisi muuta. Ehkä muutaman suudelman, mutta nyt vain pelkkä läheisyys olisi riittävä täyttämään tämän yksinäisyyden.

Tässä hieman lueskelin yhtä blogia (Yksityiselämää), jossa yhteen tekstiin oli kommentoitu ”Rakastu silloin kun olet valmis, älä silloin kun olet yksinäinen.” Mahtavasti sanottu! Tässä on yksi perimmäinen ajatus siitä milloin oikeasti rakastuminen kannattaa! Eihän sitä nyt voi rakastumista hallita, mutta syitä siihen, miksi alkaa tapailemaan tai seurustelemaan jonkun kanssa voi. Se, että on yksinäinen ei ole mielestäni syy siihen, että voisi vain alkaa tapailemaan ihmistä, joka ei aiheuta sellaisia sydämentykytyksiä kuin sitä toivoisi.

Itse olen tämän tehnyt. Tapasin muutamia vuosia sitten miehen, joka herätti mielenkiintoni ja muutamien mutkien kautta siitä sitten syntyi seurustelusuhde. En kuitenkaan ollut itselleni rehellinen siinä suhteessa, että miksi siihen hyppäsin. Nyt vuosia myöhemmin osaan ehkä paremmin analysoida tilannetta ja nähdä ne virheet jotka tein. Ensimmäinen virhe: ihastuin häneen paetakseni omia tunteitani edellistä miestäni kohtaan. Toinen virhe: olin yksinäinen ja halusin tuntea oloni halutuksi ja rakastetuksi. Kolmas virhe: annoin hänen uskoa niin paljon enemmän kuin olisin oikeasti saanut antaa.

Ensimmäinen virhe todella oli se, että otin hänet laastariksi. En tiedä olisinko ikinä päässyt edellisestäni yli, jos tämä mies ei olisi tullut eteeni. Hän oli kiltti, ihana ja oikeasti taisi rakastaa minua. Sitten minä menin ja tanssin ripaskaa hänen sydämensä päällä. Ehkä minä ansaitsen olla sinkku…

Toiseksi olin yksinäinen. Onhan minulla ystäviä ympärillä ollut aina, mutta se yksinäisyys joka tulee silloin, kun yö saapuu ja sitä makaa yksin peiton alla on vain niin musertavaa. Halusin vain saada vierelleni jonkun, joka pitäisi kiinni ja heräisi aamulla vierestäni. Tämä mies oli sellainen, että hän olisi vaikka tuonut kuun taivaalta minulle…

Kolmanneksi annoin hänelle toivoa suhteemme kestosta liian pitkään. Kyllä minä hänelle sanoi, että en halua luvata yhtään mitään, mutta silti samaan aikaan puhuin asioita, joiden perusteella hän varmasti luuli, että olisin halunnut jäädä hänen luokseen loppu elämäkseni. Hopeareunus tässä pilvessä on se, että en vedättänyt häntä vuosi tolkulla, vaan päästin hänestä irti neljän kuukauden jälkeen. Olisin voinut sen tehdä jo aikaisemminkin, mutta en vain pystynyt siihen.

No niin. Varmasti keksisin paljon muitakin syitä, mutta en taida nyt jaksaa. Sen tunnustaminen itselleen, että on tehnyt toiselle ihmiselle väärin ja vienyt hänen elämästään aikaa väärin perustein on aika rankkaa. Omatuntoni soimaa minua vieläkin tästä tapahtumasta. Ehkä se on oikeasti osasyynä siihen, miksi olen sinkku. Pelkään satuttuu muita.

Menipähän taas syvälliseksi. Mutta niin se vaan on. Viikonlopun tulo saa mieleni haikeaksi ja kaipaamaan toisen läheisyyttä. Ehkä sitä pitää lähteä lauantaina käymään paikallisessa ravitsemusliikkeessä, jos vaikka saisi edes pienen kosketuksen toiselta…

Yllättäviä kohteliaisuuksia

Heti alkuun sanon sen, etten minä ole niitä tyttöjä, jotka saavat kohteliaisuuksia ulkonäöstään. Enkä minä niitä kyllä omasta mielestäni kerjääkään. Tämän vuoksi hieman hämmennyin eilen illalla. Olin nimittäin ystäväporukassa ulkona ja yksi ryhmän miespuolinen jäsen yhtäkkiä sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, että miten hän ei ole huomannut aikaisemmin miten nätti olen.

Minä hämmennyin. En ole tottunut siihen, että minua kehutaan ulkonäöstäni. Yleensä saan siitä kuulla miten olen ahkera, iloinen ja mukava. Tunnustan, että olihan se mukava, kun joku sanoi kauniiksi.

Ilta tuntui muuttuvan vielä hämmentävämmäksi, kun eräs toinen miespuoleinen tuttava sanoi, että hän ottaisi minut heti, jos vain haluaisin. En oikein osannut ottaa tätä asiaa mitenkään. Hymähdin ja kiitin häntä.

Monta vuotta sinkkuna olleena joskus tulee sellainen olo, että pitäisi ottaa se ensimmäinen, joka jotain haluaisi kanssani. Mutta miksi? Miksi sitä pitäisi ottaa sellainen mies, joka haluaa sinua, mutta jota sinä et halua? Eihän se nyt voi mennä niin, että sitä pitäisi sitoutua vain sen vuoksi, että on yksinäinen? Ei se voi olla oikea syy aloittaa mitään…

Hyviä asioita eilisessä olivat nuo kohteliaisuudet. Ne kohottivat itsetuntoa, ainakin hetkellisesti. Hyvillä mielin sitä ainakin nukkumaan menin ja aamulla heräsin. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Arvaamattomia ahdistuksia

Niinpä niin. Sitä kuulee jälleen ympärillään pelkkiä vauvauutisia ja parisuhdeuutisia. Kaikki tuntuvat alkavan seurustelemaan tai ovat seurustelleet ”salaa” jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt kertovat asiasta julkisesti. Tai sitten ihmiset saavat vain vauvoja.

Joskus sitä ei voi muuta kuin vain hymyillä kuullessaan näitä uutisia. Toisinaan tekisi mieli heittäytyä maahan ja vain kiljua. Kuten tänään. Kuulin nimittäin, että kaksi minulle läheistä ihmistä ovat alkaneet seurustella. Tai ainakin tapailla. Hienoahan se on, että ihmiset löytävät toisensa ja haluavat viettää aikaa toistensa seurassa.

Minua alkoi vain jälleen kerran ahdistaa se, että minulla ei ole ketään. Se, että haluaisin olla rakastettu on aika isossa osassa elämääni jo. Tänään sanoin yhdelle ystävälleni, että ”Älä jää odottamaan toista sillä perusteella, että jos kenties joskus tulevaisuudessa palaatte yhteen, koska siinä alitajuisesti alat toteuttamaan ajatusta ja huomaamattasi kävelet onnesi ohi”. Tämä ajatus lienee pitäisi minunkin sisäistää.

Ai miksi? No sen vuoksi, että olen tässä vuosia sitten tavannut yhden miehen, joka sai minussa aikaan mitä vahvimpia tunteita. Hän hymyili minulle ja minua vietiin. Tämä mies onkin nyt ollut se, johon olen verrannut kaikkia tapaamiani miehiä ja aina nämä uudet tuttavuudet ovat hävinneet. Kukaan heistä ei ole voittanut tätä vanhaa ihastusta. Ehkä olen silloin päättänyt alitajuisesti, että ”Tuon miehen kanssa minä vielä joskus seurustelen”. Ja sen vuoksi olen vain sabotoinut itseäni ja siten en ole saanut ihastuttua keneenkään. Tai ihastunut olen, mutten ole osannut hypätä mihinkään vakavampaan.

Tiedä sitten mistä sinkkuuteni johtuu. Onko se oma alitajuinen päätös vai onko se vain siitä johtuva, ettei kukaan kiinnostu minusta. Ehkä voisin alkaa selvittämään tätä asiaa. Tehdä pienen projektin ja tutustua itseeni ja katsoa, että olisiko minussa itsessäni muuttamista, jotta voisin löytää rinnalleni miehen, jonka kanssa haluan olla hamaan loppuun asti.

Väsymystä ilmassa

Nyt on satanut vettä yli vuorokauden ja ilmeisen paljon. Ei siinä mitään pahaa ole, koska henkilökohtaisesti pidän sateesta. Sade tosin saa olon tuntumaan vetämättömältä ja sitä alkaa toivomaan toisen ihmisen läsnäoloa elämäänsä. Olisi kiva käpertyä sohvalle miehen kainaloon ja katsella televisiota viltin alta kynttilöiden palaessa. Ihan syksyistä siis jo.

Internetissä pyöriessä sitä aina löytää kaikenlaisia asioita ja hauskojakin kuvia erilaisista tilanteista. Nyt eteeni eksyi seuraava kuva: http://24.media.tumblr.com/95225a86421773e9ee9a2ff743c262ab/tumblr_mrjam4MkGb1s00ir9o1_500.jpg

Tuo kuva on ehkä juurikin sitä mitä minä tunnen sisälläni. Haluan ja tarvin sen, että olen rakastettu.

Väsymys painaa jo, vaikka tänään olen ollut valveilla vasta tunteja. Taitaa käydä niin, että kohta puoleen hypähdän peiton alle ja suljen silmäni. Vaellan unien maailmaan, jossa kaikki unelmani toteutuvat.