Viime kerrasta onkin hieman aikaa, mutta näinä kiireisinä aikoina sitä vain on jostain asioista joskus luovuttava. En kuitenkaan aio luopua tämän blogin kirjoittamisesta. Pois se minusta. Täällä pystyn anonyymisti tuulettamaan tuntemuksiani ja sanomaan asioita ääneen, joita en muuten tulisi sanoneeksi sinkkudestani ja siitä miten paljon kaipaisin parisuhdetta. Lisäksi tämä on hyvä paikka hieman reflektoida omaa itseään, jolloin sitä voi ehkä jopa hieman oppia jotain ja kehittyä.
No, viime viikonloppuna osallistuin eräisiin Halloween bileisiin ja niissä riitti menoa pitkälle yöhön asti. Minusta oli hienoa, että suurin osa ihmisistä oli pukeutunut itse juhlissa. Jatkoilla sitten näkikin paljon tavallisissa illanviettovaatteissa olevia ihmisiä.
Jatkoilla ravintolassa kohtasin erään miehen, jonka olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana nähnyt muutamia kertoja eri tilanteissa. Viimeksi taisin nähdä hänet kesällä samaisessa ravintolassa ja siinä vaihdoimme vain ihan muutaman sanan. Lauantaina sitten juttelimme hieman enemmänkin ja minä en voi olla huomioimatta sitä tunnetta, että hän saattaisi ehkä jopa kenties olla kiinnostunut minusta.
Tiedän, että käytin tuossa äsken monta ehkä-tyyppistä sanaa. Tämä kuvastaa vain minun omaa epävarmuuttani. Olen erittäin epävarma siitä, että kukaan voisi oikeasti olla kiinnostunut minusta. Tämä tunne varmaan tulee siitä, kun olen joskus ilmaissut kiinnostustani jollekin miehelle ja hän ei ole ollut kiinnostunut minusta yhtään. Jokainen tällainen kerta vain alentaa itsetuntoani ja saa minut tuntemaan oloni vähemmän halutuksi. Kyllähän kavereita aina on, mutta eipä niitä ole näkynyt, jotka olisivat kiinnostuneet tapailemaan minua.
Tuntuu ehkä väärältä sanoa, ettei kukaan olisi kiinnostunut minusta, koska on niitäkin miehiä, jotka ovat kiinnostuneita ja ilmaisevatkin sen. Mutta, tässä kohtaa tunnen yleensä itseni maailman pinnallisimmaksi ihmiseksi, koska minä en vain ole kiinnostunut heistä. He eivät usein saa huomiotani kiinnittymään itseensä millään. Tällaisen tilanteen jälkeen usein tunnen oloni huonoksi, koska useimmiten he ovat hyviä ihmisiä ja ansaitsisivat löytää rinnalleen hienon ihmisen.
En ehkä osaa selittää tätä asiaa hyvin, mutta yritän. Useasta paikasta olen lukenut ja keskustellutkin ystävieni kanssa, että ihmisten ei pitäisi katsoa ulkonäköä ja luokitella ihmisiä sen mukaan. Teen nyt kuitenkin tämän, jotta saisin hieman ajatuksiani selkeämmiksi.
Jaetaan ihmiset kolmeen ulkonäköryhmään: A, B, C ja D. A:t ovat niitä erittäin hyvännäköisiä ja kuvankauniita sekä treenautuneita. B:t ovat niitä nättejä ja söpön näköisiä normaaleja ihmisiä. C:t ovat tavallisen näköisiä, mutta eivät samalla tavoin viehättäviä kuin B:t. D:t ovat sitten kaikki muut. Noh, minä ehkä koen kuuluvani ryhmään C. Tämä mies, jonka lauantaina tapasin kuuluu ryhmään A. Hurja ulkonäöllinen ero. Miksi se ei sitten voisi toimia? Miksi minä lyön jarrut pohjaan ja etsimällä etsin syitä siihen, että en vain tulisi kertoneeksi hänelle, että voisin olla kiinnostunut hänestä?
Ehkä lähden lähestymään asiaa väärältä kantilta, eli sen toimivuuden kannalta, mutta teen sen kuitenkin. Olen tarkkaillut paljon ihmisiä ja huomannut sen, että ei sillä ole mitään väliä, että onko joku A ja hänen puolisonsa vaikkapa D, koska jos rakkautta riittää, niin se on tarpeeksi. Ehkä se on yhteiskunta ja kaikki ne elokuvat, joissa meille tyrkytetään sitä mallia, jossa kaikki ovat A:ta ja löytävät itselleen ”saman tasoisen” puolison. Samaan aikaan kuitenkin toitotetaan, että ulkonäöllä ei ole väliä vaan se, mitä on sisällä ratkaisee.
Ja paskan marjat. Ihan oikeasti, ensimmäinen asia mitä uusi ihminen sinusta näkee, on sinun ulkonäkösi. Ihminen luo ensivaikutelman muutamassa sekunnissa itsestään toiselle. Ei siinä ole mitään tekemistä sen kanssa, että minkälainen on sisältä. MUTTA! Tästä lähteekin sitten tutustuminen. Tämä prosessi muuttaa ihmisen käsitystä toisesta. Se, mitä voisi kuvitella toisen olevan pelkän ulkonäön perusteella alkaa muuttumaan. Lopulta, jos tutustuu toiseen todella hyvin, sitä ei enää kiinnitä huomiota siihen miltä toinen näyttää.
Tässä kohtaa itse huomaan tekeväni virheen. Minä ammun alas heti sellaiset miehet, jotka eivät ehkä ulkonäöllisesti kiinnosta minua. Ja tämä tulee ihmiseltä, joka pitää itseään C:n näköisenä… Samaan aikaan takaraivossa naputtaa ajatus, että ei minulla ole mitään oikeutta tuomita ketään pelkän ulkonäön perusteella. Eikä minulla olemaan, mutta silti minä sen teen. Melkoinen dilemma.
Mutta palataan takaisin siihen herra A:han. Herra A on mukava, mielenkiintoinen, komea ja hyvä kroppainen mies. Hän vie minut tanssimaan illan viimeiset hitaat ja niiden aikana muistelemme edellistä kertaa, kun tanssimme yhdessä. Musiikki hiljenee ja tanssi loppuu. Hitaasti päästän käteni laskemaan hänen olkapäiltään. Hetken verran tanssin jälkeen vain seisomme, vaihdamme muutaman sanan ja pidämme hellästi toisiamme kädestä kiinni. Lopulta minä olen se, joka päästää irti hänen kädestään sormi sormelta.
Miksi? Miksi minä en pitänyt kiinni? Yksinkertaista, koska minä pelkäsin. Pelkäsin, että jos pidän pidempään kiinni, hänelle selviää, että voisin ehkä kenties (tein sen taas…) olla kiinnostunut hänestä. Ja sehän olisi väärin, koska kuulumme eri kasteihin. Minä itse sabotoin itseäni ja tästä toiminnasta minun pitää päästä eroon.
Toisaalta sitä voisi kysyä miksi hän ei pitänyt kiinni. En kuitenkaan halua lähteä sille tielle. Se saa minut tuntemaan oloni vielä kurjemmaksi. Nyt vedän vain syvään henkeä, selviydyn joka päiväisestä elämästä ja katson mitä se tuo eteeni. Samalla yritän kuitenkin pitää huolen siitä, että saisin kerättyä rohkeutta ja pystyisin hieman muuttumaan rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi, koska pelko on turhaa. Eihän sitä mitään saa ikinä jos pelkää.
Anonyymisti Sinkku 
