Kaduttaako?

Kaduttaako? Kaduttaako sinua jokin? Kaduttaako minua jokin? Tietenkin kaduttaa. Minä kadun niitä asioita, joita en tehnyt. Kadun niitä hetkiä, joihin en uskaltanut tarttua. Kadun niitä sanoja, joita en uskaltanut sanoa. Ne sanat mitkä sanoin, niitä en kadu. Ne teot mitkä tein, niitäkään en kadu. Ne asiat, jotka tein – en kadu niitä.

On jännittävää huomata minkälaisia asioita sitä ihminen katuu. Tässä kohtasin muutamia päiviä sitten erään tavallaan exäni. Hän oli ystävällinen ja kiltti ja mukava minua kohtaa siinä hetkessä, kun tapasimme. Hän ei, enkä minäkään, näyttänyt läsnäoleville ihmisille mitään siitä menneisyydestä mitä meillä on. Paikalla olleet ihmiset olivat sekä hänen, että minun tuttujani. Mutta me olimme sivistyneitä siinä tilanteessa. Niin sivistyneitä, että voisi kuvitella, ettei meidän välillämme ole ikinä mitään tapahtunutkaan.

Mitä sitten tapahtui? No, meillä oli suhde. Toinen oli varattu ja toinen ei. Tiedän, että tässä kohtaa monilla nousee karvat pystyyn, että mitä pettureita te oikein olette, mutta niin vain tapahtui. En voi puolustella asiaa hänen kannaltaa, enkä kyllä ala omaanikaan puolta puolustelmaan, koska sillä ei ole mitään väliä. Minä en kadu tapahtunutta. Ne hetket, jotka olivat meidän, olivat, jos eivät täydellisiä, niin lähellä sitä. Niinä hetkinä maailma oli vain meidän kahden. Ei kenenkään muun. Vain meidän kahden.

Tekisinkö sen uudelleen? Todennäköisesti en. Minä siinä poltin näppini ja ehkä hieman sydäntänikin. Oliko se sen arvoista? Oli. Olihan se. Mutta tekisinkö sen uudelleen? En. Tämä ehkä kertoo siitä, että minä yritän oppia aina kaikesta mitä teen. En halua toistaa virheitäni kahta kertaa tässä elämässä, joten pyrin oppimaan niistä ensimmäisellä kerralla. Olen niin monta kertaa nähnyt sen, kuinka toiset tekevät saman virheen yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus jopa niin, että virhe vain tuntuu pahenevan kerta kerralta. Minusta on hieman surkeaakin nähdä, kuinka ihmiset eivät näe sitä mitä he tekevät vaan syöksyvät päätä pahkaa uudelleen samaan kurimukseen.

Tämä teksti lähti katumuksesta liikkeelle. Lähinnä siis niistä asioista, joita en tehnyt tai sanonut kadun. Kadun sitä, etten osannut ottaa eräästä kädestä kiinni. Kadun sitä, etten uskaltanut pyytää yhtä ainoaa suudelmaa eräältä toiselta, vaikka tilanne olisi ollut täydellinen. Kadun sitä, etten vain ole tarpeeksi rohkea aina. Yritän kuitenkin koko ajan opetella rohkeammaksi. Yritän koko ajan päästä yli siitä ajatuksesta, ettei kukaan oikeasti voisi olla kiinnostunut minusta. Koska on minusta oltu kiinnostuneita. En minä ole ollut koko elämääni yksin.

No, toivoa tähän iltaan Johanna Kurkelan laulusta. Tämä on yksi suosikeistani.