Nettiin(kö?)

Niinpä  niin. Nettideittailu. Mitähän se tuo  mukanaan? Ystävilleni se on tuonut mukanaan sydänsuruja, epäilyttäviä tuttavuuksia, tupla/tripla/quatrodeittailijoita, mutta myös rakkautta, uskollisuutta, kiintymystä, kodin ja lapsia. Kaksi hyvin erilaista puolta nettideittailun maailmasta olen päässyt näkemään.

Suuri kysymys tässä nyt vähän aikaa sitten minulla oli, että hyppäänkö itse nettideittailun maailmaan. Pohdin asiaa. Pohdin ja ajattelin. Ajattelin ja pohdin. Lopulta, pitkällisen harkinnan jälkeen päätin hypätä. Ei tässä maailmassa mitään saa, jos ei yritä.

Tiukka linja minulla on siitä, että kuvaani en laita profiiliini. En sen takia, että ujostelisin minkä näköinen olen, vaan sen vuoksi, että en halua. Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäöstä ja sen merkityksestä. Edelleen olen samaa mieltä. Toisaalta samaan aikaan haluaisin, että voisin tutustua uuteen ihmiseen ihan anonyymisti, ilman ulkonäön tuomia paineita. Teoriassa ajatus on hyvä, mutta käytännössä vähemmän hyvä.

Olen siis nyt muutaman päivän pyörinyt nettideittailun maailmassa. Viestejä olen laitellut muutaman miehen kanssa. Tosin niin, että he ovat ensin minuun ottaneet yhteyttä. Jotenkin minulle helpompi niin päin. Ei tule niin epätoivoinen olo. Tiedän, ettei nykyisin nettideittailu ole epätoivoista tai jotenkin säälittävää, mutta ehkä olen kasvanut sellaiseen aikaan, kun internet on yleistynyt ja hiljalleen kaikki (no ei  nyt ihan kaikki, mutta kuitenkin…) sosiaalinen elämä on siirtynyt sinne. Se, että muistan ajan, jolloin kaverille soitettiin lankapuhelimella (sellaisella missä oli pyöritettävä numerolaatta!), luo ehkä omaa epäilystään tekniikkaan ja sen kautta uusiin ihmisiin tutustumiseen.

Niinpä niin. Harhauduin asiasta. Pointtini tässä oli se, että vaikka en näkisi minkä näköinen mies minulle kirjoittaa, niin kirjoitustyyli vaikuttaa minuun kyllä syvästä. Lienee syynä se, että olen aina lukenut paljon kirjoja ja siksi kirjallinen ilmaisu on minulle tärkeää. Tämän vuoksi tuntuu kurjalta se, että minua kiinnostaa vähemmän ihminen, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein, kuin sellainen, joka osaa kirjoittaa ne oikein. Tiedän, etten itsekään varmasti ole täydellinen kirjoittaja ja teen virheitä, mutta toistuvat yhdyssanavirheet ja pilkkujen täydellinen puuttuminen tekstistä saavat minut näkemään punaista. Tulee olo, ettei kukaan ole koskaan ollutkaan äidinkielen tunnilla… Huh.

Kuitenkin, hyppäsin siis nettideittailun maailmaan. Katsotaan mitä se tuo mukanaan minulle. Toivottavasti uusia tuttavuuksia ja mukavia kokemuksia.

Unelmien mies?

Tässä jälleen viikonloppuna tuli istuttua ravintolassa. Ihan selvinpäin. Ja jälleen tuli todistettua se, että ainakaan ravintolasta sitä miestä ei tule löytämään. Katsellessaan suomalaisia miehiä ravintolassa, jotka koettavat pysyä humalapäissään pystyssä ei ole ollenkaan pahoillaan, ettei kukaan tule juttelemaan.

Jokainen nainen on jossain vaiheessa kuvitellut mielessään miehen, joka olisi täydellinen. Unelmien mies. Niin olen minäkin.

Minun unelmieni mies olisi pitkä ja hänellä olisi leveät hartiat. Hänen silmänsä ja hiuksensa olisivat ruskeat. Hän saisi oloni tuntumaan turvalliselta ja hän saisi minut nauramaan. Luonteeltaan hän olisi kiltti ja huumorintajuinen. Lisäksi hän olisi lapsirakas. No, tätä unelmakuvaa vasten sitten aina vertaan miehiä, joita tapaan. Kerran olen viisitoista vuotiaana ihastunut tämän näköiseen mieheen. Ulkonäöllisesti hän oli juuri tuollainen. Sen jälkeen olenkin sitten kiinnostunut hyvinkin erilaisista miehistä.

Yksi kautta aikojen vahvimmista kiinnostuksista, jonka olen kokenut, on ollut mieheen, joka oli vaalea. Hänellä oli siniset silmät ja hiekanväriset hiukset. Hän ei ollut erityisen pitkä, mutta minua pidempi kuitenkin. Hänen hartiansa olivat kyllä ihan riittävän leveät ja hänen hymynsä – se sai aina kulkemaan kylmät väreet selkäpiitäni pitkin. Hänen naurunsa ja äänensä tuntuivat mahan pohjassani asti. Hänen kätensä sopi täydellisesti käteeni ja minulle oli hänen seurassaan turvallinen olo.

Joskus toivon, että hänestä olisi tullut minulle ”Se Oikea”, mutta toisinaan olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja ikävä kyllä, vertaan aina miehiä häneen. Tämä ehkä on tehnyt minusta hieman valikoivan miesten suhteen. Tiedän mitä haluan ja tiedän minkälaisen miehen haluan.

Tässä on myös yksi minua ärsyttävä asia. Se, että minua sanotaan nirsoksi. Minusta on suorastaan raivostuttavaa, kun minun sinkkuuttani kommentoidaan ja sanotaan, että ”Sinä olet vain liian nirso.” Kiitosta vaan kaverit. Reilu peli. Minä olen vain vähän eri mieltä. Minä tiedän mitä minä haluan. En koe itseäni mitenkään nirsoksi. Ihan samalla tavoin ihmiset kauppaan mennessään tietävät mitä he sieltä haluavat ja ostaessaan appelsiineja valitsevat sellaiset hedelmät, jotka ovat hyviä. Samalla tavoin minä voisin mennä heidän korvaansa kuiskimaan ”Sinä ole nirso, kun et ota tuota puoliksi mätää hedelmää. Tai miksi et ota banaaneja appelsiinien sijaan?” Ehkä hieman ontuva vertauskuva, mutta niinhän se vain on.

Mentiinpä tässä äkkiä unelmien miehestä nirsouteen. Mutta asia on nyt vain niin, että minä en halua tyytyä keneenkään. Eihän se olisi oikein sitä miestäkään kohtaan, jonka ottaisin sen vuoksi, että ”kun nyt pitää olla joku”. Ainakin minua alkaisi ahdistamaan pitää toista sidottuna suhteeseen, johon minä en ole yhtä sitoutunut. Sitoutunut on ehkä väärä sana. Ehkä enemmän olisi kyse siitä, etten olisi niin tunteella mukana. Sekavaa. Taidan jatkaa tästä asiasta joku toinen päivä hieman lisää…