Arvoton? Epämiellyttävä?

Tässä menneenä viikonloppuna olin ravintolassa. Siellä tapasin miehen, jonka kanssa juttu luisti. Juteltiin ja tanssittiin. Olin flirttiä ilmassa. Pieniä kosketuksia, hipaisuja ja enemmänkin. Minulla oli mukavaa ja käsittääkseni myös hänellä.
Kaikki näytti menevän hienosti, kunnes… Kunnes se tapahtui. Mies kääntyi puoleeni tanssilattialla ja sanoi, että hänen täytyy nyt mennä tekemään lähempää tuttavuutta tuohon toiseen naiseen. Naiseen, jonka kanssa hän oli vaihtanut vain muutaman sanan. Muuten hän oli ollut seurassani. Minä jäin seisomaan keskelle tanssilattiaa.
Olin murtunut. En fyysisesti. Henkisesti. Sitä en ulospäin näyttänyt miltä minusta tuntui. Tuntui kuin minut olisi jyrätty höyryjyrällä ja jätetty lojumaan tielle. Tuntui kuin joku olisi puristanut sisuksiani kaikilla voimallaan. Mutta minä hymyilin. Minä perkele hymyilin! En näyttänyt eleelläkään, että mitä juuri oli tapahtunut. Kävelin pois lattialta ja poistuin ravintolasta. Vasta kotimatkalla pimeässä kävellessäni annoin tunteiden näkyä. Tunsin kuumien kyynelten polttavan luomiani. Tunsin palan kurkussa. En kuitenkaan itkenyt. En. Minä en itkisi miehen tähden.
Toivoisin, että tämä tarina ei olisi totta. Mutta se on. Se tekee kipeää kertoa, mutten voinut pitää tätä itselläni.
Minä suutuin. Tunsin oloni mitättömäksi, arvottomaksi, vääränlaiseksi. Tuntui, että minussa on jotain vikaa. Jotain miksi miehet eivät vain halua minua.
Minä en ymmärrä miten noin voi toimia. Minä en vain käsitä. Minä yritän. Minä pistän itseni peliin ja saan turpaani. Minut jyrätään ja jätetään lojumaan tielle.
Ehkä kohtaloni on oikeasti jäädä yksin.