Hiljaisuus

Pitkä hiljaisuus takana tämänkin blogin suhteen. Kesä on ollut melkoista haipakkaa ja sen vuoksi vähän tupannut jäämään kaikki kirjoittaminen. Uusi karvainen asukki nimittäin muutti kotiini ja on vaatinut hieman seuraa, rapsutuksia, ruokintaa ja tavoille opettamista. Hetkittäin mietin (mm. pureskeltuja sukkia katsellessani), että mitähän sitä tuli tehtyä, mutta onneksi kuitenkin se ilo ja seura mitä otuksesta saa voittaa.

Tässä olen pitkin kesää miettinyt mitä minä haluan. Haluaisin kyllä sen oman miehen ja kumppanuutta. Haluaisin lapsen. Haluaisin kokea sen raskauden. On paljon asioita mitä sinkkuna jää kokematta.

Tokihan nykypäivänä on mahdollista hankkia lapsia yksinkin, mutta minä en halua sitä. Haluan, että lapsellani on sekä isä, että äiti. Haluan, että mies on paikalla, kun pieni ryppyinen vauva putkahtaa maailmaan ja itkee siinä kanssani onnenkyyneleitä, kun saan ensimmäisen kerran rakkauspakkauksen syliini.

Joskus tuntuu kyllä kamalalta haluta tähän maailmaa lapsi. Mutta minkä sitä ihminen halulleen mahtaa. Sitä voi yrittää tukahduttaa sen, mutta kyllä se kohta sieltä entistä tiukemmin puskee pintaan. Kuin rikkaruoho. Kohti aurinkoa vahvempana ja voimakkaampana kuin ennen tukahdutus yritystä. Huokaus.

Olisi vaan niin helppoa, jos elämä olisi kuin kirja tai elokuva tai tv-sarja, jossa pääosan (eli minä) rakastuu sielunkumppaniinsa heti alkumetreillä ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ei vaan mene elämä niin kuin Strömssössä.