Tunnustuksia

Menin sitten ja rakastuin. Rakastuin ihmiseen, jota en saa. Varattuun.

Miksi ihmisen pitää tehdä asioita, joista tietää, että niissä vain käy huonosti? Miksi? Masokismia? Mikä saa ihmiseen rakastumaan varattuun? Tarkoitukseni ei ikinä ollut rakastua. Ei edes ihastua. Mutta niin vain kävi. Tilanne on hieman monimutkaisempi kuin ehkä tässä annan ymmärtää, mutta niinhän ne tilanteet kai aina ovat.

Se, kun alkaa tutustumaan uuteen ihmiseen on aina jännittävää. Erityisesti silloin, kun toinen kuuntelee jokaisen sanomasi sanan ja muistaa ne. Muistaa mitä olet sanonut ja mitä olet puhunut. Huomaa sinusta, jos sinulla on huono päivä ja onnistuu vielä piristämään sinua. Saa ajatuksesi käännettyä ikävistä asioista kahdella sanalla. Kaiken tämän hän tekee kuin yritämättä. Kevyesti. Ilmavasti. Eikä nämä teot tunnu siltä, että hän yrittäisi tehdä vaikutusta tai olisi lipevä. Hän vain on sellainen. Sellainen kuin ehkä sen oikean kuuluisikin olla. Herättää tunteita. Saada tyyntymään. Tasapainottaa. Samaan aikaan kuitenkin pieninkin hipaisu saa veren rynnimään suonissa aina vain nopeammin. Jokainen sana saa sinut uskomaan itseesi ja siihen, että tässä on nyt jotain.

Minä olen ihminen, joka pidän muurejani ylhäällä varmaan vähän liiankin pitkään kohdatessani uusia ihmisiä. Tämän miehen kohdalla niin ei käynyt. Hän tuli elämääni vaivihkaa ja päätti vain tutustua minuun. Huomaamattani hän oli saanut minut laskemaan muurini ja avaumaan elämästäni. Vastailin hänelle avoimemmin kuin monille ystävilleni vastaisin. Enkä edes ihmetellyt sitä miksi vastasin. Hänessä oli jotain, joka sai minut avautumaan. Luottamaan itseensä.

Tiedän, että tässä kohtaa taas muistuu mieleen tuo ”varattu” osuus. Tiedän sanomattakin, että oli väärin rakastua häneen. Tiedän sanomattakin, että oli väärin antaa hänen suudella minua. En kaipaa moraalisaarnoja tästä aiheesta, koska niitä olen saanut jo itseltänikin riittävästi.

Minulta on kysytty usein kuinka minä olen vielä sinkku. Myös hän kysyi sitä. Palasin vastauksissani aina siihen, etten halua tyytyä keneenkään. Nyt olen ehkä tajunnut sen, että myös pelkään sitoutumista. Pelkään myös heittäytyä siihen tunteeseen, kun joku pitää minusta ja haluaa oikeasti tutustua minuun. Myös tämän miehen kohdalla. En uskaltanut ensin edes tunnustaa, että pidin hänestä ja sitten, kun sen tunnustin niin meinasi kaikki lähteä käsistä. Tunne, jota häntä kohtaan edelleen tunnen, yllätti minut. Syvyydellään ja puhtaudellaan. Tilanne, joka on ollut ja missä nyt ollaan on oikeasti ollut monimutkainen ja monen muttujan summa. Hän ei ole kanssani. En halua mennä sen syvemmälle siihen asiaan. Mutta minä en ole vihainen, enkä katkera. Ikävä minun on häntä. Mutta olen hyväksynyt asian ja tunteeni sekä hänen valintansa. Olen antanut hänelle kaiken anteeksi ja vilpittömästi toivon hänelle vain hyvää ja onnea.

Mitähän se sellainen on? Niinpä. Mitä? Itse olen tullut siihen tulokseen, että se on rakkautta.

Rakkautta, kun osaa päästää irti ja toivoa toiselle vilpittömästi hyvää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s