Tässä menneenä viikonloppuna olin ravintolassa. Siellä tapasin miehen, jonka kanssa juttu luisti. Juteltiin ja tanssittiin. Olin flirttiä ilmassa. Pieniä kosketuksia, hipaisuja ja enemmänkin. Minulla oli mukavaa ja käsittääkseni myös hänellä.
Kaikki näytti menevän hienosti, kunnes… Kunnes se tapahtui. Mies kääntyi puoleeni tanssilattialla ja sanoi, että hänen täytyy nyt mennä tekemään lähempää tuttavuutta tuohon toiseen naiseen. Naiseen, jonka kanssa hän oli vaihtanut vain muutaman sanan. Muuten hän oli ollut seurassani. Minä jäin seisomaan keskelle tanssilattiaa.
Olin murtunut. En fyysisesti. Henkisesti. Sitä en ulospäin näyttänyt miltä minusta tuntui. Tuntui kuin minut olisi jyrätty höyryjyrällä ja jätetty lojumaan tielle. Tuntui kuin joku olisi puristanut sisuksiani kaikilla voimallaan. Mutta minä hymyilin. Minä perkele hymyilin! En näyttänyt eleelläkään, että mitä juuri oli tapahtunut. Kävelin pois lattialta ja poistuin ravintolasta. Vasta kotimatkalla pimeässä kävellessäni annoin tunteiden näkyä. Tunsin kuumien kyynelten polttavan luomiani. Tunsin palan kurkussa. En kuitenkaan itkenyt. En. Minä en itkisi miehen tähden.
Toivoisin, että tämä tarina ei olisi totta. Mutta se on. Se tekee kipeää kertoa, mutten voinut pitää tätä itselläni.
Minä suutuin. Tunsin oloni mitättömäksi, arvottomaksi, vääränlaiseksi. Tuntui, että minussa on jotain vikaa. Jotain miksi miehet eivät vain halua minua.
Minä en ymmärrä miten noin voi toimia. Minä en vain käsitä. Minä yritän. Minä pistän itseni peliin ja saan turpaani. Minut jyrätään ja jätetään lojumaan tielle.
Ehkä kohtaloni on oikeasti jäädä yksin.
Avainsana-arkisto: ahdistus
”Jos mä olisin sinkku…”
Mikä siinä on, että varatut miehet tekee tuttavuutta? Ihan oikeasti. Olin juhlimassa eilen ravintolassa ja siellä yksi mies (tiedän hänen olevan varattu) tuli ensin kertomaan miten ihana hänen mielestään olen. Sitten seuraavaksi hän sanoikin: ”Jos mä olisin sinkku…” ja katsoi pitkään syvälle silmiini…
Minua suorastaan alkoi vituttaa tilanne. Ei noin voi tulla sanomaan! Ei ole reilua toimia noin! Miksi pitää tehdä noin?! Mikä saa miehen sanomaan noin?! En ymmärrä…
Tämä päivä on mennyt toipuessa eilisestä, enkä ole saanut mitään aikaan. Olen vain istunut kotona ja katsonut televisiota. Niin ja tietenkin miettinyt tuota hetkeä. Helvetti. Ei noin saa sanoa! Ei vaan voi! Puolikas lause, jonka jälkeen intensiivinen katse. Ei mitään järkeä.
No, minä en aio alkaa mihinkään hänen kanssaan vaikka hän puhuisi miten kauniita. En. En ikinä. Tämä lupaus pitää.
Hetki oli vain ihan käsittämättömän intensiivinen. Se yksi pieni hetki sai sydämeni jättämään lyönnin välistä ja henkeni salpautumaan. Ne neljä sanaa ja sen jälkeinen hiljaisuus saivat minut hiljaiseksi. Ja sanattomuus jatkuu edelleen…
Hylätty.
Taisin tässä taannoin tunnustaa liittyneeni nettideittailun maailmaan. No, tässä ensimmäisiä tuloksia ajattelin raportoida hiljalleen. Ja, no eihän se nyt kaunista luettavaa ole. Suoraan sanottuna olen aika pettynyt ihmisiin. Tai ehkä tarkemmin yhteen.
Olen siis jutellut muutaman miehen kanssa valitsemani sivuston kautta. Omaan profiiliini en kuvaa ole laittanut, koska en halunnut laittaa. Ajattelin, että sitten annan yksityisesti miehelle kuvan itsestäni, jos sattuisi synkkaamaan kirjoittelun tasolla.
Noh, tutustuin muutaman viestin ajan erääseen mielenkiintoiseen herraan. Joka viestin lopussa hän pyyteli kuvaa nähdäkseen, ihan kaunein sanoin eikä kamalan vaativasti, mutta painostaen kuitenkin siihen jokaisen viestin myötä. Muutaman viestin jälkeen päätin sitten lähettää hänelle kuvani. Rehellisyyden nimissä lähetin kuvan sekä kasvoistani, että kokovartalokuvan, jotta hän oikeasti näkee minkä näköinen minä olen. Niitä tarinoita olen kuullut niin paljon, että mies pyytää naisen kuvaa ja saa kauniin kasvokuvan ja tavatessa sitten paljastuu totuus siitä, että tytöllä on muutama extrakilo liikaa ja homma on siinä. Halusin siis olla rehellinen tälle minuun vaikutuksen tehneelle miehelle ja näyttää sen mitä minä todellisuudessa olen.
Minä en ole mitenkään mallinmitoissa (mutta kuka normaali nainen oikeasti onkaan?), mutta en nyt mielestäni myös ole siellä valas-osastossakaan. Muutama ylimääräinen kilo on, joiden kanssa taistelen. Hiljalleen niitä olen saanut karisemaan ja työ jatkuu vielä sellaiseen normaaliin, joka olisi terveyttä edistävä.
Kuitenkin, lähetin siis kuvani miehelle ja yllätys, yllätys, hänestä ei enää kuulunut pihaustakaan. Ei sanan sanaa. Ei mitään.
Minua suorastaan inhottaa tuollainen käytös, että kärttämällä kärtetään toiselta kuvaa ja sitten, kun se saadaan, todetaan vain, että eipäs tämä neitonen täytä kaikkia niitä vaatimuksia ulkoisesti mitä on. Ja sitten ei edes vaivauduta vastaamaan mitään. Ärsyttävää! Minun mielestäni pitäisi olla sen verran selkärankaa miehellä, että ilmoittaisi kauniisti, että ”kiitos kuvista, mutta niiden perusteella, et ole ihan sen tyyppinen ihminen, jota minä haen”. Sellaiset pakit minä voisin ottaa vastaan. Sellaista rehellisyyttä minä arvostaisin. Ja suoraselkäisyyttä. Se, että ei voida sanoa yhtään mitään saa minut vain vihan valtaan. Jos minä en koe, että toinen on minua ulkoisesti viehättävä, niin en minä ketään vedätä. Kerron heille suoraan, että ”kiitos, mutta et ole ihan minun tyyppiäni”. Ei se ole vaikeata. Erityisesti silloin, kun kommunikoidaan kirjoittamalla!
Ärsyttävää. Tuli sellainen olo, että hän oli kuviani katsottuaan lyönyt niihin leiman ”HYLÄTTY”. Siltä minusta nyt tuntuu. Hylätty. Ei kelpuuteta.
Hylätty: sellainen, jota ei ole kelpuutettu, joka on jätetty heitteille, hyljätty; viskattu pois. (lähde: wikipedia)
Hylätty.
Kiukusta muutokseen
En voi sanoa olleeni tällä viikolla kaikkein helpoin ihminen. Jotenkin edellisviikon ahdistus heijastui tähän viikkoon ja kiukuttelin kaikille. En oikein osaa sitä kertoa, että mikä perimmäinen syy oikein oli, mutta kiukuttelinpahan vain.
Minulla on ihania ja kannustavia ystäviä ympärilläni, mutta välillä heidän ongelmansa tuntuvat hieman paistutelluilta. Ihmiset tuntuvat lukevan netistä mitä ihmeellisimpiä diagnooseja ja yhtäkkiä heillä on kaikki taudit masennuksesta syöpään. Tottahan toki jollain joku näistä diagnooseista voi ollakin totta, mutta todennäköisesti sitä on vain hieman luulosairas ja jos tietää asioista jotain niin sitä vain hieman suurentelee asioita.
Olenkin tällä viikolla saanut hokea ihmisille, ettei heissä ole mitään vikaa ja samaan aikaan pohtinut, että onkohan minussa jotain vikaa. En tunne oloani fyysisesti enkä henkisesti sairaaksi. Mutta sitä tässä olen miettinyt, että miksi minä olen edelleen sinkku. Tähän asiaan olen jo muutaman kerran ottanut kantaa, mutta silti tuntuu, että asiassa on jotain muutakin vielä. Jotain syvempää. Jotain joka juontaa juurensa jonnekin paljon pidemmälle kuin olen uskaltanut ajatellakaan.
Ehkä yksi asia on se, etten osaa luottaa siihen, että joku voisi oikeasti pitää ja olla kiinnostunut minusta. Tätä asiaa pääsin reflektoimaan (hieno sana!) ystäväni kanssa tänään kahvikupposen ääressä. Kerroin hänellä eräästä miehestä, johon olen muutaman viikonlopun aikana törmännyt paikallisessa ravintolassa. Kerroin olosuhteista, siitä miten mies käyttäytyy ja miten pitkään ja intensiivisesti hän minua katsoo. Kerroin, että jos jollekin ystävälleni joku mies tekisi samoin, sanoisin miehen olevan kiinnostunut. Mutta (minä sitten vihaan sanaa mutta…) minä en vain saa itseäni vakuuttuneeksi siitä, että mies voisi olla minusta kiinnostunut.
Älkäähän nyt käsittäkö väärin. Haluaisin uskoa. Haluaisin niin kovasti uskoa, mutta (se pirun mutta taas!) en vain osaa. Itsetuntoni ei salli minun uskoa sitä. Samaan aikaan tiedän, että voidakseen uskoa itseensä, on muututtava. On opittava luottamaan itseensä ja siihen, että joku voi oikeasti olla kiinnostunut ja pitää minusta. Muutoksen on kuitenkin lähdettävä minusta itsestäni. Ei kukaan muu voi tehdä sitä puolestani. Ihmiset voivat sanoa, että olet ihana ja kiltti ja suloinen ja kultainen ja kaunis ja vaikka mitä, mutta niin kauan, kun sitä ei itse usko, niin se ei ole totta. Tai tottahan se varmasti on, mutta se ei vain ole totta sinulle itsellesi. Eikö niin?
Tuntuu, että kierrän kehää puheideni kanssa ja puhun samasta asiasta yhä uudelleen ja uudelleen. Ehkä tämä on minun noidankehäni, josta irti pääseminen vaatii sen, että oikeasti alan uskomaan itseeni. Viimeksi tänään ystäväni sanoi minulle, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että minunlaiseni hyvä ihminen, joka sopisi parisuhteeseen äärettömän hyvin, menee hukkaan sinkkuna. Siinä sitten istuin hiljaisena ja tuijotin kahvikuppiini osaamatta sanoa mitään. Ei se niin helppoa ole.
Tässä alkuvuodesta törmäsin tällaiseen tekstiin. Se kuvastaa mielestäni täydellisesti sitä miksi olen sinkku. Erityisesti viimeinen kappale on täydellinen! Teksti on englanniksi, joten koetan suomentaa sen viimeisen, tärkeän kappaleen tähän:
”Olet sinkku, koska olet sinkku. Se on niin yksinkertaista. Et vain ole saanut sitä yhteyttä toiseen sydämeen. Voit meikata itsesi, pukeutua kauniisti, leikata hiuksesi, värjätä hiuksesi, nyppiä kulmakarvasi, laittaa huulipunaa ja silti olla sinkku. Voit lähteä baariin ja toivoa, että tapaat elämäsi rakkauden siellä vain huomataksesi, että kukaan herätä kiinnostustasi kyseisessä paikassa. Ja niin se vain tulee olemaan siihen päivään asti, kunnes tapaat sen oikean. Lopeta sen toivominen. Ala elämään sitä elämää, joka sinulla on, äläkä mieti niitä asioita mitä sinulla ei ole. Tulee vielä aika, jolloin tapaat miehen ja silloin sinun täytyy päästää irti sinkkuuden vapaudesta, joka sinulla nyt on. Ala olemaan kiitollisempi. Aloita nyt.”
Että näin tänään. Ehkä olisi aika alkaa kuuntelemaan niitä omia neuvoja, joita jakelee kaikille muille ja alkaa elämään niiden mukaan. Ja muistaa se, että mitään ei saa, jos ei koskaan edes yritä. Ehkä on aika yrittää. Ehkä sillä tavoin voi saavuttaa jotain. Ehkä minun on aika olla rohkea ja tehdä se ensimmäinen siirto. Ehkä.
Aaargh!
Taas on yhdellä fb-kaverilla profiilikuvassa vauva! Ei voi olla totta miten alkoi ahdistamaan tämä! Ihan rauhassa selailin facebookin etusivua ja sieltä se pamahti. Kuva, jossa kyseinen henkilö on vauvansa kanssa… Missä minun vauvani on? Missä minun mieheni on, jonka kanssa voisin tehdä sen vauvan? Ai niin, eihän minulla ole sellaista…
Huh. Yllättävä ahdistus iski. En ollut varautunut tähän. Suorastaan alkoi vituttamaan. Taidan lähteä ottamaan pari drinksua…
Viikonloppu lähestyy
Perjantai. Perjantai. Perjantai.
Sitä voi hokea vaikka miten monta kertaa, mutta ei se siitä muutu. On perjantai ja viikonloppu alkaa. Itselläni se opintojen puolesta taisi jo alkaa tiistaina, mutta virallisesti vasta tänään.
Tämän viikon ahdistus oikeastaan on jo takanapäin. En ainakaan tunnusta sitä, että minua ahdistaisi jotenkin se, mitä viime viikonloppuna tapahtui. Ei. Ei sitten ollenkaan. No, ehkä vähän, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että on vain asioita mille ei voi mitään ja tämä taitaa olla yksi.
Tuleva viikonloppu puolestaan ahdistaa. Tänään tuli taas sellainen olo, että olisi mukava jos olisi joku jonka kainaloon käpertyä katsomaan elokuvia hämärtyvissä syysilloissa. Tällä hetkellä minulle riittäisi ihan se, että vieressäni olisi mies, joka kietoisi kätensä ympärilleni ja vain halaisi minua lujasti. En tarvitsisi muuta. Ehkä muutaman suudelman, mutta nyt vain pelkkä läheisyys olisi riittävä täyttämään tämän yksinäisyyden.
Tässä hieman lueskelin yhtä blogia (Yksityiselämää), jossa yhteen tekstiin oli kommentoitu ”Rakastu silloin kun olet valmis, älä silloin kun olet yksinäinen.” Mahtavasti sanottu! Tässä on yksi perimmäinen ajatus siitä milloin oikeasti rakastuminen kannattaa! Eihän sitä nyt voi rakastumista hallita, mutta syitä siihen, miksi alkaa tapailemaan tai seurustelemaan jonkun kanssa voi. Se, että on yksinäinen ei ole mielestäni syy siihen, että voisi vain alkaa tapailemaan ihmistä, joka ei aiheuta sellaisia sydämentykytyksiä kuin sitä toivoisi.
Itse olen tämän tehnyt. Tapasin muutamia vuosia sitten miehen, joka herätti mielenkiintoni ja muutamien mutkien kautta siitä sitten syntyi seurustelusuhde. En kuitenkaan ollut itselleni rehellinen siinä suhteessa, että miksi siihen hyppäsin. Nyt vuosia myöhemmin osaan ehkä paremmin analysoida tilannetta ja nähdä ne virheet jotka tein. Ensimmäinen virhe: ihastuin häneen paetakseni omia tunteitani edellistä miestäni kohtaan. Toinen virhe: olin yksinäinen ja halusin tuntea oloni halutuksi ja rakastetuksi. Kolmas virhe: annoin hänen uskoa niin paljon enemmän kuin olisin oikeasti saanut antaa.
Ensimmäinen virhe todella oli se, että otin hänet laastariksi. En tiedä olisinko ikinä päässyt edellisestäni yli, jos tämä mies ei olisi tullut eteeni. Hän oli kiltti, ihana ja oikeasti taisi rakastaa minua. Sitten minä menin ja tanssin ripaskaa hänen sydämensä päällä. Ehkä minä ansaitsen olla sinkku…
Toiseksi olin yksinäinen. Onhan minulla ystäviä ympärillä ollut aina, mutta se yksinäisyys joka tulee silloin, kun yö saapuu ja sitä makaa yksin peiton alla on vain niin musertavaa. Halusin vain saada vierelleni jonkun, joka pitäisi kiinni ja heräisi aamulla vierestäni. Tämä mies oli sellainen, että hän olisi vaikka tuonut kuun taivaalta minulle…
Kolmanneksi annoin hänelle toivoa suhteemme kestosta liian pitkään. Kyllä minä hänelle sanoi, että en halua luvata yhtään mitään, mutta silti samaan aikaan puhuin asioita, joiden perusteella hän varmasti luuli, että olisin halunnut jäädä hänen luokseen loppu elämäkseni. Hopeareunus tässä pilvessä on se, että en vedättänyt häntä vuosi tolkulla, vaan päästin hänestä irti neljän kuukauden jälkeen. Olisin voinut sen tehdä jo aikaisemminkin, mutta en vain pystynyt siihen.
No niin. Varmasti keksisin paljon muitakin syitä, mutta en taida nyt jaksaa. Sen tunnustaminen itselleen, että on tehnyt toiselle ihmiselle väärin ja vienyt hänen elämästään aikaa väärin perustein on aika rankkaa. Omatuntoni soimaa minua vieläkin tästä tapahtumasta. Ehkä se on oikeasti osasyynä siihen, miksi olen sinkku. Pelkään satuttuu muita.
Menipähän taas syvälliseksi. Mutta niin se vaan on. Viikonlopun tulo saa mieleni haikeaksi ja kaipaamaan toisen läheisyyttä. Ehkä sitä pitää lähteä lauantaina käymään paikallisessa ravitsemusliikkeessä, jos vaikka saisi edes pienen kosketuksen toiselta…
Pelkoa ja hämmennystä Halloweenina
Viime kerrasta onkin hieman aikaa, mutta näinä kiireisinä aikoina sitä vain on jostain asioista joskus luovuttava. En kuitenkaan aio luopua tämän blogin kirjoittamisesta. Pois se minusta. Täällä pystyn anonyymisti tuulettamaan tuntemuksiani ja sanomaan asioita ääneen, joita en muuten tulisi sanoneeksi sinkkudestani ja siitä miten paljon kaipaisin parisuhdetta. Lisäksi tämä on hyvä paikka hieman reflektoida omaa itseään, jolloin sitä voi ehkä jopa hieman oppia jotain ja kehittyä.
No, viime viikonloppuna osallistuin eräisiin Halloween bileisiin ja niissä riitti menoa pitkälle yöhön asti. Minusta oli hienoa, että suurin osa ihmisistä oli pukeutunut itse juhlissa. Jatkoilla sitten näkikin paljon tavallisissa illanviettovaatteissa olevia ihmisiä.
Jatkoilla ravintolassa kohtasin erään miehen, jonka olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana nähnyt muutamia kertoja eri tilanteissa. Viimeksi taisin nähdä hänet kesällä samaisessa ravintolassa ja siinä vaihdoimme vain ihan muutaman sanan. Lauantaina sitten juttelimme hieman enemmänkin ja minä en voi olla huomioimatta sitä tunnetta, että hän saattaisi ehkä jopa kenties olla kiinnostunut minusta.
Tiedän, että käytin tuossa äsken monta ehkä-tyyppistä sanaa. Tämä kuvastaa vain minun omaa epävarmuuttani. Olen erittäin epävarma siitä, että kukaan voisi oikeasti olla kiinnostunut minusta. Tämä tunne varmaan tulee siitä, kun olen joskus ilmaissut kiinnostustani jollekin miehelle ja hän ei ole ollut kiinnostunut minusta yhtään. Jokainen tällainen kerta vain alentaa itsetuntoani ja saa minut tuntemaan oloni vähemmän halutuksi. Kyllähän kavereita aina on, mutta eipä niitä ole näkynyt, jotka olisivat kiinnostuneet tapailemaan minua.
Tuntuu ehkä väärältä sanoa, ettei kukaan olisi kiinnostunut minusta, koska on niitäkin miehiä, jotka ovat kiinnostuneita ja ilmaisevatkin sen. Mutta, tässä kohtaa tunnen yleensä itseni maailman pinnallisimmaksi ihmiseksi, koska minä en vain ole kiinnostunut heistä. He eivät usein saa huomiotani kiinnittymään itseensä millään. Tällaisen tilanteen jälkeen usein tunnen oloni huonoksi, koska useimmiten he ovat hyviä ihmisiä ja ansaitsisivat löytää rinnalleen hienon ihmisen.
En ehkä osaa selittää tätä asiaa hyvin, mutta yritän. Useasta paikasta olen lukenut ja keskustellutkin ystävieni kanssa, että ihmisten ei pitäisi katsoa ulkonäköä ja luokitella ihmisiä sen mukaan. Teen nyt kuitenkin tämän, jotta saisin hieman ajatuksiani selkeämmiksi.
Jaetaan ihmiset kolmeen ulkonäköryhmään: A, B, C ja D. A:t ovat niitä erittäin hyvännäköisiä ja kuvankauniita sekä treenautuneita. B:t ovat niitä nättejä ja söpön näköisiä normaaleja ihmisiä. C:t ovat tavallisen näköisiä, mutta eivät samalla tavoin viehättäviä kuin B:t. D:t ovat sitten kaikki muut. Noh, minä ehkä koen kuuluvani ryhmään C. Tämä mies, jonka lauantaina tapasin kuuluu ryhmään A. Hurja ulkonäöllinen ero. Miksi se ei sitten voisi toimia? Miksi minä lyön jarrut pohjaan ja etsimällä etsin syitä siihen, että en vain tulisi kertoneeksi hänelle, että voisin olla kiinnostunut hänestä?
Ehkä lähden lähestymään asiaa väärältä kantilta, eli sen toimivuuden kannalta, mutta teen sen kuitenkin. Olen tarkkaillut paljon ihmisiä ja huomannut sen, että ei sillä ole mitään väliä, että onko joku A ja hänen puolisonsa vaikkapa D, koska jos rakkautta riittää, niin se on tarpeeksi. Ehkä se on yhteiskunta ja kaikki ne elokuvat, joissa meille tyrkytetään sitä mallia, jossa kaikki ovat A:ta ja löytävät itselleen ”saman tasoisen” puolison. Samaan aikaan kuitenkin toitotetaan, että ulkonäöllä ei ole väliä vaan se, mitä on sisällä ratkaisee.
Ja paskan marjat. Ihan oikeasti, ensimmäinen asia mitä uusi ihminen sinusta näkee, on sinun ulkonäkösi. Ihminen luo ensivaikutelman muutamassa sekunnissa itsestään toiselle. Ei siinä ole mitään tekemistä sen kanssa, että minkälainen on sisältä. MUTTA! Tästä lähteekin sitten tutustuminen. Tämä prosessi muuttaa ihmisen käsitystä toisesta. Se, mitä voisi kuvitella toisen olevan pelkän ulkonäön perusteella alkaa muuttumaan. Lopulta, jos tutustuu toiseen todella hyvin, sitä ei enää kiinnitä huomiota siihen miltä toinen näyttää.
Tässä kohtaa itse huomaan tekeväni virheen. Minä ammun alas heti sellaiset miehet, jotka eivät ehkä ulkonäöllisesti kiinnosta minua. Ja tämä tulee ihmiseltä, joka pitää itseään C:n näköisenä… Samaan aikaan takaraivossa naputtaa ajatus, että ei minulla ole mitään oikeutta tuomita ketään pelkän ulkonäön perusteella. Eikä minulla olemaan, mutta silti minä sen teen. Melkoinen dilemma.
Mutta palataan takaisin siihen herra A:han. Herra A on mukava, mielenkiintoinen, komea ja hyvä kroppainen mies. Hän vie minut tanssimaan illan viimeiset hitaat ja niiden aikana muistelemme edellistä kertaa, kun tanssimme yhdessä. Musiikki hiljenee ja tanssi loppuu. Hitaasti päästän käteni laskemaan hänen olkapäiltään. Hetken verran tanssin jälkeen vain seisomme, vaihdamme muutaman sanan ja pidämme hellästi toisiamme kädestä kiinni. Lopulta minä olen se, joka päästää irti hänen kädestään sormi sormelta.
Miksi? Miksi minä en pitänyt kiinni? Yksinkertaista, koska minä pelkäsin. Pelkäsin, että jos pidän pidempään kiinni, hänelle selviää, että voisin ehkä kenties (tein sen taas…) olla kiinnostunut hänestä. Ja sehän olisi väärin, koska kuulumme eri kasteihin. Minä itse sabotoin itseäni ja tästä toiminnasta minun pitää päästä eroon.
Toisaalta sitä voisi kysyä miksi hän ei pitänyt kiinni. En kuitenkaan halua lähteä sille tielle. Se saa minut tuntemaan oloni vielä kurjemmaksi. Nyt vedän vain syvään henkeä, selviydyn joka päiväisestä elämästä ja katson mitä se tuo eteeni. Samalla yritän kuitenkin pitää huolen siitä, että saisin kerättyä rohkeutta ja pystyisin hieman muuttumaan rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi, koska pelko on turhaa. Eihän sitä mitään saa ikinä jos pelkää.
Arvaamattomia ahdistuksia
Niinpä niin. Sitä kuulee jälleen ympärillään pelkkiä vauvauutisia ja parisuhdeuutisia. Kaikki tuntuvat alkavan seurustelemaan tai ovat seurustelleet ”salaa” jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt kertovat asiasta julkisesti. Tai sitten ihmiset saavat vain vauvoja.
Joskus sitä ei voi muuta kuin vain hymyillä kuullessaan näitä uutisia. Toisinaan tekisi mieli heittäytyä maahan ja vain kiljua. Kuten tänään. Kuulin nimittäin, että kaksi minulle läheistä ihmistä ovat alkaneet seurustella. Tai ainakin tapailla. Hienoahan se on, että ihmiset löytävät toisensa ja haluavat viettää aikaa toistensa seurassa.
Minua alkoi vain jälleen kerran ahdistaa se, että minulla ei ole ketään. Se, että haluaisin olla rakastettu on aika isossa osassa elämääni jo. Tänään sanoin yhdelle ystävälleni, että ”Älä jää odottamaan toista sillä perusteella, että jos kenties joskus tulevaisuudessa palaatte yhteen, koska siinä alitajuisesti alat toteuttamaan ajatusta ja huomaamattasi kävelet onnesi ohi”. Tämä ajatus lienee pitäisi minunkin sisäistää.
Ai miksi? No sen vuoksi, että olen tässä vuosia sitten tavannut yhden miehen, joka sai minussa aikaan mitä vahvimpia tunteita. Hän hymyili minulle ja minua vietiin. Tämä mies onkin nyt ollut se, johon olen verrannut kaikkia tapaamiani miehiä ja aina nämä uudet tuttavuudet ovat hävinneet. Kukaan heistä ei ole voittanut tätä vanhaa ihastusta. Ehkä olen silloin päättänyt alitajuisesti, että ”Tuon miehen kanssa minä vielä joskus seurustelen”. Ja sen vuoksi olen vain sabotoinut itseäni ja siten en ole saanut ihastuttua keneenkään. Tai ihastunut olen, mutten ole osannut hypätä mihinkään vakavampaan.
Tiedä sitten mistä sinkkuuteni johtuu. Onko se oma alitajuinen päätös vai onko se vain siitä johtuva, ettei kukaan kiinnostu minusta. Ehkä voisin alkaa selvittämään tätä asiaa. Tehdä pienen projektin ja tutustua itseeni ja katsoa, että olisiko minussa itsessäni muuttamista, jotta voisin löytää rinnalleni miehen, jonka kanssa haluan olla hamaan loppuun asti.