Mitäs sitten?

Tässä viimeisen puolen vuoden aikana tuntui tapahtuvan paljon ja vähän päälle. Ehkä osan olisi voinut jättää tekemättä, kun taas jotain muuta olisi voinut tehdä toisin.

Minua huolettaa se trendi, että kaikkien pitäisi olla parisuhteissa. Ja sitten, kun sitä ei ole, herää taas kysymys miksi ei? Tätä keskustelua tulee käytyä melkein viikottain tai vähintään joka toinen viikkoa, jopa ystävien kanssa. Miksi minä olen sinkku? Miksi?

Minusta on välillä jopa raivostuttavaa se, että pitäisi olla selitys asialle. Mieluiten sellainen, jossa minä olen nirso. Ei. En ole. En ole nirsa. Minä tiedän mitä haluan ja mitä en halua. Se ei mielestäni ole nirsoutta. Enkä kyllä koe mitenkään imartelevaksi sitä, että minusta haetaan vikoja. En minäkään hae muista ihmisistä niitä tietoisesti. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. Se vaan aina tuntuu nousevan keskustelun aiheeksi. Joskus asiaa on ihan kivakin pohtia, mutta noin 95% kerroista vain alkaa ärsyttämään. ”Minä olen aina ihmetellyt miksi sinä olet vielä sinkku. Miksei sinulla ole ketään?” Ärsyttävää. Itse mietin asiaa päivittäin, mutten koe, että minun pitäisi siitä julkisesti ahdistua ja avautua. Kai se on tämä yhteiskunta ja ne normit mitä täällä pitäisi täyttää. En vain sovi niihin.

Kai kyse on myös siitä, kuinka paljon sitä uskaltaa luottaa ihmisiin. Oma luottamukseni hieman varisi tässä kaiken keskellä. Tiedän, että kaikki ei tapahdu aina samalla tavalla ja ihmiset ovat erilaisia. Mutta luottamus on iso asia. Jos sen menettää, sen takaisin saaminen on ison työn takana. Työn, joka minun itse on tehtävä. En voi odottaa, että joku toinen tulee tekemään sen puolestani. Itse minun on alettava luottamaan. Itse sitä on alettava uskomaan.

Kaikki kokemukset mitä elämässä tulee vastaan muokkaavat meitä. Eikö niin? Kaikesta jää joku jälki. Toisista pienempi. Toisista isompi. Toiset muuttavat meitä perustavalla tavalla, eikä sitä enää koskaan ole entisensä. Toiset saavat kyseenalaistamaan kaiken, aivan kaiken. Toiset unohtuvat hetkessä. Toisia ei koskaan unohda.

”Jos olin matkalla, en enää tiedä minne, ja pääsenkö koskaan perille. En saa sua pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois. Jos olin matkalla, en enää tiedä minne ja viekö tää tie koskaan perille. En saa suo pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois.” – Anna Puu, Matkalla

Ei auta. Se on jatkettava matkaa. Kirjaimellisesti.

 

Tunnustuksia

Menin sitten ja rakastuin. Rakastuin ihmiseen, jota en saa. Varattuun.

Miksi ihmisen pitää tehdä asioita, joista tietää, että niissä vain käy huonosti? Miksi? Masokismia? Mikä saa ihmiseen rakastumaan varattuun? Tarkoitukseni ei ikinä ollut rakastua. Ei edes ihastua. Mutta niin vain kävi. Tilanne on hieman monimutkaisempi kuin ehkä tässä annan ymmärtää, mutta niinhän ne tilanteet kai aina ovat.

Se, kun alkaa tutustumaan uuteen ihmiseen on aina jännittävää. Erityisesti silloin, kun toinen kuuntelee jokaisen sanomasi sanan ja muistaa ne. Muistaa mitä olet sanonut ja mitä olet puhunut. Huomaa sinusta, jos sinulla on huono päivä ja onnistuu vielä piristämään sinua. Saa ajatuksesi käännettyä ikävistä asioista kahdella sanalla. Kaiken tämän hän tekee kuin yritämättä. Kevyesti. Ilmavasti. Eikä nämä teot tunnu siltä, että hän yrittäisi tehdä vaikutusta tai olisi lipevä. Hän vain on sellainen. Sellainen kuin ehkä sen oikean kuuluisikin olla. Herättää tunteita. Saada tyyntymään. Tasapainottaa. Samaan aikaan kuitenkin pieninkin hipaisu saa veren rynnimään suonissa aina vain nopeammin. Jokainen sana saa sinut uskomaan itseesi ja siihen, että tässä on nyt jotain.

Minä olen ihminen, joka pidän muurejani ylhäällä varmaan vähän liiankin pitkään kohdatessani uusia ihmisiä. Tämän miehen kohdalla niin ei käynyt. Hän tuli elämääni vaivihkaa ja päätti vain tutustua minuun. Huomaamattani hän oli saanut minut laskemaan muurini ja avaumaan elämästäni. Vastailin hänelle avoimemmin kuin monille ystävilleni vastaisin. Enkä edes ihmetellyt sitä miksi vastasin. Hänessä oli jotain, joka sai minut avautumaan. Luottamaan itseensä.

Tiedän, että tässä kohtaa taas muistuu mieleen tuo ”varattu” osuus. Tiedän sanomattakin, että oli väärin rakastua häneen. Tiedän sanomattakin, että oli väärin antaa hänen suudella minua. En kaipaa moraalisaarnoja tästä aiheesta, koska niitä olen saanut jo itseltänikin riittävästi.

Minulta on kysytty usein kuinka minä olen vielä sinkku. Myös hän kysyi sitä. Palasin vastauksissani aina siihen, etten halua tyytyä keneenkään. Nyt olen ehkä tajunnut sen, että myös pelkään sitoutumista. Pelkään myös heittäytyä siihen tunteeseen, kun joku pitää minusta ja haluaa oikeasti tutustua minuun. Myös tämän miehen kohdalla. En uskaltanut ensin edes tunnustaa, että pidin hänestä ja sitten, kun sen tunnustin niin meinasi kaikki lähteä käsistä. Tunne, jota häntä kohtaan edelleen tunnen, yllätti minut. Syvyydellään ja puhtaudellaan. Tilanne, joka on ollut ja missä nyt ollaan on oikeasti ollut monimutkainen ja monen muttujan summa. Hän ei ole kanssani. En halua mennä sen syvemmälle siihen asiaan. Mutta minä en ole vihainen, enkä katkera. Ikävä minun on häntä. Mutta olen hyväksynyt asian ja tunteeni sekä hänen valintansa. Olen antanut hänelle kaiken anteeksi ja vilpittömästi toivon hänelle vain hyvää ja onnea.

Mitähän se sellainen on? Niinpä. Mitä? Itse olen tullut siihen tulokseen, että se on rakkautta.

Rakkautta, kun osaa päästää irti ja toivoa toiselle vilpittömästi hyvää.

Jos ei kipinöi, niin ei kipinöi.

No niin. Pitkästä aikaa jaksan kirjoittaa jotain. Keväät tuppaavat olemaan kiireisiä monella tapaa. Tosin deittailun kannalta eivät…

Totuuden nimessä on tunnustettava, että olen netissä tutustunut yhteen mieheen, jonka olen jopa tavannutkin. Mies on mukava. Jalat maassa tyyppi ja tietänee mitä haluaa. Aivan varma en aina asiasta ole. En ole myöskään varma siitä, että mitä minä haluan.

Olen siis tosiaan hänen kanssaan käynyt kahvilla ja minusta jotain vain puuttuu. Joku kipinä ei tunnu löytävän paikkaansa. Jotenkin koko aikana sitä ei ole löytynyt. Tuntuu vähän pahaltakin, ettei minulla tunnu olevan riittävästi kiinnostusta häntä kohtaan.

Olen koko ikäni ajatellut, että kun tapaan Sen Oikean, niin tiedän heti sen. Olen kuvitellut, että se tunne mikä silloin iskee on niin selvä, ettei siitä voi erehtyä. En halua joutua pakottamaan tunnetta. Se ei tunnu oikealta, eikä aidolta.

Pelkään kovasti, että tämän vuoksi en uskalla heittäytyä mihinkään juttuun täysillä. Pelkään sitä, että se tunne, jonka kuvittelen kertovan siitä, että joku on Se Oikea, on vain kuvitelmaa. Pelkään, että jos sellaista en koekaan. Pelkään, että jos otan jonkun, ja sitten sitouduttuani häneen, tapaankin ihmisen, joka herättää tämän kipinämyrskyn eloon heti.

Asiaa miettiessäni en voi olla kuin varmempi siitä, että minun tulisi luottaa tuntemuksiini. Jos minua ei kiinnosta, niin en voi pakottaa itsenäni kiinnostumaan. En vain voi. Niin satutan itseni ja sen toisen osapuolen, jonka tunteita tulee myös kunnioittaa.

Hankala kevät! Toivoisin kipinöitä! Niin paljon kipinöitä, että ne sytyttäisivät sydämeni roihuun!

Täyden kympin metsästys

Törmäsin tässä äskettäin miehen kirjoittamaan blogiin ”Täyden Kympin Metsästys”, jonka keskeisin pointti on se, että hän etsii täyden kympin naista. Millainen hänen täyden kympin naisensa sitten on? Lyhykäisyydessään sellainen, joka pääsee hänen ihonsa alle.

Minusta tämä on hienosti sanottu. Ja niinhän se on. Täyden kympin ihminen on sellainen, joka pääsee ihon alle. Ihminen, joka saa tuntemaan ja elämään. Ihminen, joka saa sinut olemaan paras versio itsestäsi. Ihminen, joka auttaa ja kannattelee sinut, mutta on myös samalla sellainen, jota pystyt itse kannattelemaan ja auttamaan olemaan paras versio itsestään. Ymmärrättekö?

Minusta on hienoa, että joku kirjoittaa niin tuskallisenkin rehellisesti kaipuustaan parisuhteeseen, kuin tämä täyden kympin metsästäjä. Lisäksi se, että hän avoimesti kertoo, kuinka hän ei todellakaan tyydy pelkkään kauniiseen ulkonäköön, vaan ihmisessä tulee olla myös jotain sisäistä paloa, joka koskettaa. Ja rehellisyyden nimissä hän myös sanoo sen, että on visuaalinen ihminen, eli nauttii kauniista ulkonäöstä.

Anonyyminä blogina kyseinen blogi on hieno. Mies kirjoittaa kauniisti ja ymmärrettävästi. Toki joku teksti saattaa nostaa niskakarvat pystyyn, mutta eikös hyvän tekstin tarkoitus olekin herättää tunteita? Niin hyviä kuin pahojakin. Ja jos joku rehellisyydestä loukkaantuu, niin minkäs sille voi.

Minä ainakin jään mielenkiinnolla seuraamaan tämän kaverin seikkailuja. Ja todella toivon, että hän löytää sen täyden kympin naisen, jota hän kaipaa elämäänsä.

Kevättä rinnassa. Tai sitten ei…

Kevät tulee. Tai oikeastaan kesä. Hirmuista vauhtia luonto muuttaa muotoaan ja kaikkialla alkaa vihertää. Linnut laulavat, jänikset juoksentelevat ja yrittävät tehdä vaikutusta toisiinsa. Siilit lyllertävät paikasta toiseen tuhisten mennessään. Ihmiset rakastuvat, kävelevät käsi kädessä kaupungilla, saavat vauvoja, menevät kihloihin, alkavat suunnitella häitä, menevät naimisiin ja rakastavat toisiaan loppu elämiensä ajan.

Ainakin jotkut. Minä en. Tässä taannoin ajattelin asiaa, että minkälainen olisi se unelmien mieheni. Listasta alkoi tulla loputon. Nyt asiaa uudelleen pohdittuani olen päätynyt hieman suppeampaan listaan: sinkku, ihana ja pitää minusta sellaisena kuin olen. Jos nämä täyttyvät niin sitten sitä voi alkaa miettiä muita, mutta tuo olisi jo varsin hyvä alku.

Erityisesti näin kesän korvalla kaikkialla on aurinkoista ja värikästä ja rakkauden täyttämiä ihmisiä. Olenko katkera? No olen! Miksi sitä peittelemään? Minäkin haluaisin samaa! Minäkin haluaisin ihastua mieheen, joka olisi sinkku, ihana ja pitäisi minusta sellaisena kuin olen. Tuntuuko, että korostan sanaa sinkku? Niin korostankin, enkä suotta. Olen tässä viime aikoina kuullut vähän turhan ihania sanoja varatulta mieheltä. Ja sanonpahan vaan, että toiseksi naiseksi minusta ei ole. Onhan se imartelevaa, että on pidetty, mutta joku roti pitää olla.

Mikä saa varatut miehet imartelemaan sinkkuja? Mikä saa ihmisen, joka on parisuhteessa flirttailemaan ja oikeasti aika suoraankin sanomaan kiinnostuksensa? Herää kysymys, että teenkö minä jotain? Annanko alitajuisesti jotain signaaleja, että ”tässä minä olen, ota minut!”? Vai johtuuko se siitä, että hymyilen ja nauran paljon ihmisten seurassa? Varsinkin sellaisten, jotka ovat minusta mukavia ja ihania. Tarkoituksellisesti en ole kyllä rohkaissut ketään mihinkään.

No. Kesä tulee. Kuumat ilmat. Auringon paiste. Kärpäset. Kukkaset. Rannalla lekottelu. Juhannus. Juhannuskokko. Elokuun viilenevät illat. Kuutamouinnit. Ehkä tähän kesään kuuluisi myös rakkaus? Ainahan sitä toivoa sopii…

Uudestaan!(ko?)

Tuli tässä keskusteltua parin ystävän kanssa aiheesta ”Kannattaako exän kanssa palata yhteen?” Väittely oli osittain kiivastakin ja eriäviä mielipiteitä oli.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhden eron jälkeen en pystyisi enää samalle perustalle rakentamaan parisuhdetta saman ihmisen kanssa. Mielestäni sillä ei ole mitään väliä, että onko toinen muuttunut tai olenko minä muuttunut. Se, että minut olisi jätetty, aiheuttaisi sen, että minä en pystyisi luottamaan siihen toiseen enää. Pelkäisin koko ajan sitä, että hän jättäisi minut uudelleen. Jos minä puolestaan olisin se eropäätöksen tehnyt osapuoli, niin koko ajan pelkäisin sitä, että eropäätökseen johtanut asia palaa takaisin.

Olen sitä mieltä, että jos parisuhteesta on kerran erottu, niin on siihen oltava syy. Ja yleensä syy on ylitsepääsemätön ristiriita. Vaikka ihmiset muuttuvat, niin voivatko he oikeasti muuttua niin paljon, että he onnistuvat toisella, kolmannella tai peräti neljännellä yrittämällä?

Varmasti on olemassa pareja, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ”Kyllä me olemme palanneet eron jälkeen yhteen ja olemme onnellisempia kuin koskaan!” Sitä minä en kiellä, etteikö joku siinä voisi onnistua. Omalla kohdallani asia on toinen. Tunnen itseni niin hyvin, että minä itse sabotoisin parisuhdetta niin, että se ei vain toimisi. Joko en luottaisi toiseen tai sitten itse omalla epävarmuudella murentaisin koko suhteen pohjan. Eikä sellainen parisuhde voi toimia, jossa ei toiseen tai omaan itseensä pysty luottamaan.

Joskus tuntuu helpottavalta olla sinkku. Saa tehdä juuri niin kuin haluaa ja ei tarvitse kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sitä on vain itse vastuussa omasta elämästään ja kaikista asioista, jotka siihen kuuluvat.

Suoranaista v********mista ilmassa!

Äh, miten voikaan ärsyttää! Näin sinkkuihmisenä minua suorastaan vituttaa sen, että joku parisuhteessa oleva ihminen tulee ja valittaa, miten huonosti suhteessa menee. Jopa minä tiedän sen, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä. Ei se onnistu taianomaisesti itsestään! On tehtävä töitä. Siihen on sitouduttava! Ja sitten se, että miksi vittu pitää valittaa asiasta, jos menee huonosti? Asialla voi tehdä jotain! Ja pitää tehdä! Jos on onneton parisuhteessa, niin miksi siinä pitää sitten roikkua jos asialla ei pysty tekemään mitään? Olisivat ihmiset rohkeita ja hyppäisivät pois sellaisesta suhteesta, joka ahdistaa ja jossa on onneton? Tiedän, että tässä vaiheessa nostetaan esiin lapset. ”Mutta, kun meillä on lapsia, niiden takia ollaan yhdessä.” Paskat. Jos oikeasti välittävät lapsistaan he tekevät kaikkensa, että parisuhde toimii! Jo sen vuoksi, että lapset aistivat heti, jos vanhemmilla menee huonosti. Ja jo lasten vuoksi olisi tärkeää, että parisuhde toimii. Minä olen aina ollut sitä mieltä,  että jos suhde ei toimi, niin lastenkin kannalta on parempi erota. Lapsille on paremmaksi se, että on kaksi rauhallista kotia kuin yksi sotatanner. Niin se vaan on. Ugh. Olen puhunut.

Viikonloppu lähestyy

Perjantai. Perjantai. Perjantai.

Sitä voi hokea vaikka miten monta kertaa, mutta ei se siitä muutu. On perjantai ja viikonloppu alkaa. Itselläni se opintojen puolesta taisi jo alkaa tiistaina, mutta virallisesti vasta tänään.

Tämän viikon ahdistus oikeastaan on jo takanapäin. En ainakaan tunnusta sitä, että minua ahdistaisi jotenkin se, mitä viime viikonloppuna tapahtui. Ei. Ei sitten ollenkaan. No, ehkä vähän, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että on vain asioita mille ei voi mitään ja tämä taitaa olla yksi.

Tuleva viikonloppu puolestaan ahdistaa. Tänään tuli taas sellainen olo, että olisi mukava jos olisi joku jonka kainaloon käpertyä katsomaan elokuvia hämärtyvissä syysilloissa. Tällä hetkellä minulle riittäisi ihan se, että vieressäni olisi mies, joka kietoisi kätensä ympärilleni ja vain halaisi minua lujasti. En tarvitsisi muuta. Ehkä muutaman suudelman, mutta nyt vain pelkkä läheisyys olisi riittävä täyttämään tämän yksinäisyyden.

Tässä hieman lueskelin yhtä blogia (Yksityiselämää), jossa yhteen tekstiin oli kommentoitu ”Rakastu silloin kun olet valmis, älä silloin kun olet yksinäinen.” Mahtavasti sanottu! Tässä on yksi perimmäinen ajatus siitä milloin oikeasti rakastuminen kannattaa! Eihän sitä nyt voi rakastumista hallita, mutta syitä siihen, miksi alkaa tapailemaan tai seurustelemaan jonkun kanssa voi. Se, että on yksinäinen ei ole mielestäni syy siihen, että voisi vain alkaa tapailemaan ihmistä, joka ei aiheuta sellaisia sydämentykytyksiä kuin sitä toivoisi.

Itse olen tämän tehnyt. Tapasin muutamia vuosia sitten miehen, joka herätti mielenkiintoni ja muutamien mutkien kautta siitä sitten syntyi seurustelusuhde. En kuitenkaan ollut itselleni rehellinen siinä suhteessa, että miksi siihen hyppäsin. Nyt vuosia myöhemmin osaan ehkä paremmin analysoida tilannetta ja nähdä ne virheet jotka tein. Ensimmäinen virhe: ihastuin häneen paetakseni omia tunteitani edellistä miestäni kohtaan. Toinen virhe: olin yksinäinen ja halusin tuntea oloni halutuksi ja rakastetuksi. Kolmas virhe: annoin hänen uskoa niin paljon enemmän kuin olisin oikeasti saanut antaa.

Ensimmäinen virhe todella oli se, että otin hänet laastariksi. En tiedä olisinko ikinä päässyt edellisestäni yli, jos tämä mies ei olisi tullut eteeni. Hän oli kiltti, ihana ja oikeasti taisi rakastaa minua. Sitten minä menin ja tanssin ripaskaa hänen sydämensä päällä. Ehkä minä ansaitsen olla sinkku…

Toiseksi olin yksinäinen. Onhan minulla ystäviä ympärillä ollut aina, mutta se yksinäisyys joka tulee silloin, kun yö saapuu ja sitä makaa yksin peiton alla on vain niin musertavaa. Halusin vain saada vierelleni jonkun, joka pitäisi kiinni ja heräisi aamulla vierestäni. Tämä mies oli sellainen, että hän olisi vaikka tuonut kuun taivaalta minulle…

Kolmanneksi annoin hänelle toivoa suhteemme kestosta liian pitkään. Kyllä minä hänelle sanoi, että en halua luvata yhtään mitään, mutta silti samaan aikaan puhuin asioita, joiden perusteella hän varmasti luuli, että olisin halunnut jäädä hänen luokseen loppu elämäkseni. Hopeareunus tässä pilvessä on se, että en vedättänyt häntä vuosi tolkulla, vaan päästin hänestä irti neljän kuukauden jälkeen. Olisin voinut sen tehdä jo aikaisemminkin, mutta en vain pystynyt siihen.

No niin. Varmasti keksisin paljon muitakin syitä, mutta en taida nyt jaksaa. Sen tunnustaminen itselleen, että on tehnyt toiselle ihmiselle väärin ja vienyt hänen elämästään aikaa väärin perustein on aika rankkaa. Omatuntoni soimaa minua vieläkin tästä tapahtumasta. Ehkä se on oikeasti osasyynä siihen, miksi olen sinkku. Pelkään satuttuu muita.

Menipähän taas syvälliseksi. Mutta niin se vaan on. Viikonlopun tulo saa mieleni haikeaksi ja kaipaamaan toisen läheisyyttä. Ehkä sitä pitää lähteä lauantaina käymään paikallisessa ravitsemusliikkeessä, jos vaikka saisi edes pienen kosketuksen toiselta…

Yllättäviä kohteliaisuuksia

Heti alkuun sanon sen, etten minä ole niitä tyttöjä, jotka saavat kohteliaisuuksia ulkonäöstään. Enkä minä niitä kyllä omasta mielestäni kerjääkään. Tämän vuoksi hieman hämmennyin eilen illalla. Olin nimittäin ystäväporukassa ulkona ja yksi ryhmän miespuolinen jäsen yhtäkkiä sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, että miten hän ei ole huomannut aikaisemmin miten nätti olen.

Minä hämmennyin. En ole tottunut siihen, että minua kehutaan ulkonäöstäni. Yleensä saan siitä kuulla miten olen ahkera, iloinen ja mukava. Tunnustan, että olihan se mukava, kun joku sanoi kauniiksi.

Ilta tuntui muuttuvan vielä hämmentävämmäksi, kun eräs toinen miespuoleinen tuttava sanoi, että hän ottaisi minut heti, jos vain haluaisin. En oikein osannut ottaa tätä asiaa mitenkään. Hymähdin ja kiitin häntä.

Monta vuotta sinkkuna olleena joskus tulee sellainen olo, että pitäisi ottaa se ensimmäinen, joka jotain haluaisi kanssani. Mutta miksi? Miksi sitä pitäisi ottaa sellainen mies, joka haluaa sinua, mutta jota sinä et halua? Eihän se nyt voi mennä niin, että sitä pitäisi sitoutua vain sen vuoksi, että on yksinäinen? Ei se voi olla oikea syy aloittaa mitään…

Hyviä asioita eilisessä olivat nuo kohteliaisuudet. Ne kohottivat itsetuntoa, ainakin hetkellisesti. Hyvillä mielin sitä ainakin nukkumaan menin ja aamulla heräsin. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Arvaamattomia ahdistuksia

Niinpä niin. Sitä kuulee jälleen ympärillään pelkkiä vauvauutisia ja parisuhdeuutisia. Kaikki tuntuvat alkavan seurustelemaan tai ovat seurustelleet ”salaa” jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt kertovat asiasta julkisesti. Tai sitten ihmiset saavat vain vauvoja.

Joskus sitä ei voi muuta kuin vain hymyillä kuullessaan näitä uutisia. Toisinaan tekisi mieli heittäytyä maahan ja vain kiljua. Kuten tänään. Kuulin nimittäin, että kaksi minulle läheistä ihmistä ovat alkaneet seurustella. Tai ainakin tapailla. Hienoahan se on, että ihmiset löytävät toisensa ja haluavat viettää aikaa toistensa seurassa.

Minua alkoi vain jälleen kerran ahdistaa se, että minulla ei ole ketään. Se, että haluaisin olla rakastettu on aika isossa osassa elämääni jo. Tänään sanoin yhdelle ystävälleni, että ”Älä jää odottamaan toista sillä perusteella, että jos kenties joskus tulevaisuudessa palaatte yhteen, koska siinä alitajuisesti alat toteuttamaan ajatusta ja huomaamattasi kävelet onnesi ohi”. Tämä ajatus lienee pitäisi minunkin sisäistää.

Ai miksi? No sen vuoksi, että olen tässä vuosia sitten tavannut yhden miehen, joka sai minussa aikaan mitä vahvimpia tunteita. Hän hymyili minulle ja minua vietiin. Tämä mies onkin nyt ollut se, johon olen verrannut kaikkia tapaamiani miehiä ja aina nämä uudet tuttavuudet ovat hävinneet. Kukaan heistä ei ole voittanut tätä vanhaa ihastusta. Ehkä olen silloin päättänyt alitajuisesti, että ”Tuon miehen kanssa minä vielä joskus seurustelen”. Ja sen vuoksi olen vain sabotoinut itseäni ja siten en ole saanut ihastuttua keneenkään. Tai ihastunut olen, mutten ole osannut hypätä mihinkään vakavampaan.

Tiedä sitten mistä sinkkuuteni johtuu. Onko se oma alitajuinen päätös vai onko se vain siitä johtuva, ettei kukaan kiinnostu minusta. Ehkä voisin alkaa selvittämään tätä asiaa. Tehdä pienen projektin ja tutustua itseeni ja katsoa, että olisiko minussa itsessäni muuttamista, jotta voisin löytää rinnalleni miehen, jonka kanssa haluan olla hamaan loppuun asti.