Mitäs sitten?

Tässä viimeisen puolen vuoden aikana tuntui tapahtuvan paljon ja vähän päälle. Ehkä osan olisi voinut jättää tekemättä, kun taas jotain muuta olisi voinut tehdä toisin.

Minua huolettaa se trendi, että kaikkien pitäisi olla parisuhteissa. Ja sitten, kun sitä ei ole, herää taas kysymys miksi ei? Tätä keskustelua tulee käytyä melkein viikottain tai vähintään joka toinen viikkoa, jopa ystävien kanssa. Miksi minä olen sinkku? Miksi?

Minusta on välillä jopa raivostuttavaa se, että pitäisi olla selitys asialle. Mieluiten sellainen, jossa minä olen nirso. Ei. En ole. En ole nirsa. Minä tiedän mitä haluan ja mitä en halua. Se ei mielestäni ole nirsoutta. Enkä kyllä koe mitenkään imartelevaksi sitä, että minusta haetaan vikoja. En minäkään hae muista ihmisistä niitä tietoisesti. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. Se vaan aina tuntuu nousevan keskustelun aiheeksi. Joskus asiaa on ihan kivakin pohtia, mutta noin 95% kerroista vain alkaa ärsyttämään. ”Minä olen aina ihmetellyt miksi sinä olet vielä sinkku. Miksei sinulla ole ketään?” Ärsyttävää. Itse mietin asiaa päivittäin, mutten koe, että minun pitäisi siitä julkisesti ahdistua ja avautua. Kai se on tämä yhteiskunta ja ne normit mitä täällä pitäisi täyttää. En vain sovi niihin.

Kai kyse on myös siitä, kuinka paljon sitä uskaltaa luottaa ihmisiin. Oma luottamukseni hieman varisi tässä kaiken keskellä. Tiedän, että kaikki ei tapahdu aina samalla tavalla ja ihmiset ovat erilaisia. Mutta luottamus on iso asia. Jos sen menettää, sen takaisin saaminen on ison työn takana. Työn, joka minun itse on tehtävä. En voi odottaa, että joku toinen tulee tekemään sen puolestani. Itse minun on alettava luottamaan. Itse sitä on alettava uskomaan.

Kaikki kokemukset mitä elämässä tulee vastaan muokkaavat meitä. Eikö niin? Kaikesta jää joku jälki. Toisista pienempi. Toisista isompi. Toiset muuttavat meitä perustavalla tavalla, eikä sitä enää koskaan ole entisensä. Toiset saavat kyseenalaistamaan kaiken, aivan kaiken. Toiset unohtuvat hetkessä. Toisia ei koskaan unohda.

”Jos olin matkalla, en enää tiedä minne, ja pääsenkö koskaan perille. En saa sua pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois. Jos olin matkalla, en enää tiedä minne ja viekö tää tie koskaan perille. En saa suo pois, en pois, en ajatuksistani saa suo pois.” – Anna Puu, Matkalla

Ei auta. Se on jatkettava matkaa. Kirjaimellisesti.

 

Tunnustuksia

Menin sitten ja rakastuin. Rakastuin ihmiseen, jota en saa. Varattuun.

Miksi ihmisen pitää tehdä asioita, joista tietää, että niissä vain käy huonosti? Miksi? Masokismia? Mikä saa ihmiseen rakastumaan varattuun? Tarkoitukseni ei ikinä ollut rakastua. Ei edes ihastua. Mutta niin vain kävi. Tilanne on hieman monimutkaisempi kuin ehkä tässä annan ymmärtää, mutta niinhän ne tilanteet kai aina ovat.

Se, kun alkaa tutustumaan uuteen ihmiseen on aina jännittävää. Erityisesti silloin, kun toinen kuuntelee jokaisen sanomasi sanan ja muistaa ne. Muistaa mitä olet sanonut ja mitä olet puhunut. Huomaa sinusta, jos sinulla on huono päivä ja onnistuu vielä piristämään sinua. Saa ajatuksesi käännettyä ikävistä asioista kahdella sanalla. Kaiken tämän hän tekee kuin yritämättä. Kevyesti. Ilmavasti. Eikä nämä teot tunnu siltä, että hän yrittäisi tehdä vaikutusta tai olisi lipevä. Hän vain on sellainen. Sellainen kuin ehkä sen oikean kuuluisikin olla. Herättää tunteita. Saada tyyntymään. Tasapainottaa. Samaan aikaan kuitenkin pieninkin hipaisu saa veren rynnimään suonissa aina vain nopeammin. Jokainen sana saa sinut uskomaan itseesi ja siihen, että tässä on nyt jotain.

Minä olen ihminen, joka pidän muurejani ylhäällä varmaan vähän liiankin pitkään kohdatessani uusia ihmisiä. Tämän miehen kohdalla niin ei käynyt. Hän tuli elämääni vaivihkaa ja päätti vain tutustua minuun. Huomaamattani hän oli saanut minut laskemaan muurini ja avaumaan elämästäni. Vastailin hänelle avoimemmin kuin monille ystävilleni vastaisin. Enkä edes ihmetellyt sitä miksi vastasin. Hänessä oli jotain, joka sai minut avautumaan. Luottamaan itseensä.

Tiedän, että tässä kohtaa taas muistuu mieleen tuo ”varattu” osuus. Tiedän sanomattakin, että oli väärin rakastua häneen. Tiedän sanomattakin, että oli väärin antaa hänen suudella minua. En kaipaa moraalisaarnoja tästä aiheesta, koska niitä olen saanut jo itseltänikin riittävästi.

Minulta on kysytty usein kuinka minä olen vielä sinkku. Myös hän kysyi sitä. Palasin vastauksissani aina siihen, etten halua tyytyä keneenkään. Nyt olen ehkä tajunnut sen, että myös pelkään sitoutumista. Pelkään myös heittäytyä siihen tunteeseen, kun joku pitää minusta ja haluaa oikeasti tutustua minuun. Myös tämän miehen kohdalla. En uskaltanut ensin edes tunnustaa, että pidin hänestä ja sitten, kun sen tunnustin niin meinasi kaikki lähteä käsistä. Tunne, jota häntä kohtaan edelleen tunnen, yllätti minut. Syvyydellään ja puhtaudellaan. Tilanne, joka on ollut ja missä nyt ollaan on oikeasti ollut monimutkainen ja monen muttujan summa. Hän ei ole kanssani. En halua mennä sen syvemmälle siihen asiaan. Mutta minä en ole vihainen, enkä katkera. Ikävä minun on häntä. Mutta olen hyväksynyt asian ja tunteeni sekä hänen valintansa. Olen antanut hänelle kaiken anteeksi ja vilpittömästi toivon hänelle vain hyvää ja onnea.

Mitähän se sellainen on? Niinpä. Mitä? Itse olen tullut siihen tulokseen, että se on rakkautta.

Rakkautta, kun osaa päästää irti ja toivoa toiselle vilpittömästi hyvää.

Hiljaisuus

Pitkä hiljaisuus takana tämänkin blogin suhteen. Kesä on ollut melkoista haipakkaa ja sen vuoksi vähän tupannut jäämään kaikki kirjoittaminen. Uusi karvainen asukki nimittäin muutti kotiini ja on vaatinut hieman seuraa, rapsutuksia, ruokintaa ja tavoille opettamista. Hetkittäin mietin (mm. pureskeltuja sukkia katsellessani), että mitähän sitä tuli tehtyä, mutta onneksi kuitenkin se ilo ja seura mitä otuksesta saa voittaa.

Tässä olen pitkin kesää miettinyt mitä minä haluan. Haluaisin kyllä sen oman miehen ja kumppanuutta. Haluaisin lapsen. Haluaisin kokea sen raskauden. On paljon asioita mitä sinkkuna jää kokematta.

Tokihan nykypäivänä on mahdollista hankkia lapsia yksinkin, mutta minä en halua sitä. Haluan, että lapsellani on sekä isä, että äiti. Haluan, että mies on paikalla, kun pieni ryppyinen vauva putkahtaa maailmaan ja itkee siinä kanssani onnenkyyneleitä, kun saan ensimmäisen kerran rakkauspakkauksen syliini.

Joskus tuntuu kyllä kamalalta haluta tähän maailmaa lapsi. Mutta minkä sitä ihminen halulleen mahtaa. Sitä voi yrittää tukahduttaa sen, mutta kyllä se kohta sieltä entistä tiukemmin puskee pintaan. Kuin rikkaruoho. Kohti aurinkoa vahvempana ja voimakkaampana kuin ennen tukahdutus yritystä. Huokaus.

Olisi vaan niin helppoa, jos elämä olisi kuin kirja tai elokuva tai tv-sarja, jossa pääosan (eli minä) rakastuu sielunkumppaniinsa heti alkumetreillä ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ei vaan mene elämä niin kuin Strömssössä.

Uusi vuosi ja uudet kujeet

No niin. Täällä taas ja nyt on lunta! Voi luoja! Nyt on lunta! Olen onnellisempi sen vuoksi kuin aikoihin! Lunta ❤

Minun pitää tässä heti tunnustaa, että olen laiskuuttani pitänyt hiljaiseloa täällä. En sen vuoksi, että olisin rakastunut (kumpa olisinkin) tai alkanut seurustella (kumpa olisinkin) tai olisin salakihloissa (kumpa olisinkin, ehkä) tai olisin raskaana odottamassa ensimmäistä lastani (kumpa olisinkin!). Ei ihan vain laiskuuttani. Ensin ajattelin kirjoittaa kuinka on ollut kiirettä, mutta mitä sitä valehtelemaan. Laiskuus. Joulun aikaan en vain viitsinyt.

Kuitenkin. Tein uutena vuotena päätöksen. Päätin olla rohkeampi. Päätin tehdä asioita, joita en ole ennen tehnyt. Tämän vuoksi olenkin nyt koettanut nettideittailua uudelleen. Olen laittanut kuvani jopa profiiliin ja saanut viestejä. Yksi lupaava viestiketju on aluillaan. Jännittävää. Muutamia kiinnostuneita on ollut.

Aiemmin olen kirjoittanut nettideittailusta ja siihen liittyen kuvista. Itse laitoinkin nyt kuvan sen vuoksi, ettei tule mitään väärinkäsityksiä. Ja aika rohkaisevalta on tuntunut, kun miehet kirjoittavat. Ja erityisen mukavan viestin sain, jossa viestin kirjoittaja itsekin heti laittoi kuvansa näkyvilleni, vaikkei se hänen julkisessa profiilissaan siellä ollut. Tämä oli rohkeaa ja minä arvostin tätä elettä suunnattomasti.

Yritän hiljalleen liikkua koko ajan rohkeampaa itsenäni kohti. Rohkeampaa ja itsevarmempaa. Ihmistä, jollainen haluan olla. Siihen on vielä matkaa, mutta olen jo ottanut ensimmäiset askeleet.

Rohkeutta. Rohkeutta tähän elämään!

Oi, tule jo lumi!

Minä rakastan talvea! Minusta ei ole mitään niin hienoa kuin päästä kävelylle lumiseen talvi-iltaan, lumen narskuessa kenkien alla ja hengityksen höyrytessä valkeina kumpuilevina pilvinä.

Tämä talven alku ei ole todellakaan ollut tuollainen. On märkää ja loskaista, on mustaa ja synkkää. Aamulla töihin lähtiessä on pimeää ja illalla töistä kotiin tullessa on pimeää. Aamulenkillä koiran kanssa tulee asteltua pimeässä ja märässä. Asfaltti kiiltää  märkänä katulamppujen valossa.

Toisaalta on aika kaunista. Veden kiilto asfaltin pinnalla. Usva, joka nousee maasta ja verhoaa puut harsoonsa. Utu, jonka läpi kirkontornin valot himmeinä välkkyvät. Kaikki näyttää niin sadunomaiselta. Lumoavalta. Hiljainen kirkkoraitti. Hiljaiset askeleet märällä asfaltilla kuulostavat rauhallisilta.

Ehkä elämän kauneus ja hyvyys, sekä asiat, joista voi olla onnellinen, ovat kiinni siitä miten niitä katsoo.