Kevättä rinnassa. Tai sitten ei…

Kevät tulee. Tai oikeastaan kesä. Hirmuista vauhtia luonto muuttaa muotoaan ja kaikkialla alkaa vihertää. Linnut laulavat, jänikset juoksentelevat ja yrittävät tehdä vaikutusta toisiinsa. Siilit lyllertävät paikasta toiseen tuhisten mennessään. Ihmiset rakastuvat, kävelevät käsi kädessä kaupungilla, saavat vauvoja, menevät kihloihin, alkavat suunnitella häitä, menevät naimisiin ja rakastavat toisiaan loppu elämiensä ajan.

Ainakin jotkut. Minä en. Tässä taannoin ajattelin asiaa, että minkälainen olisi se unelmien mieheni. Listasta alkoi tulla loputon. Nyt asiaa uudelleen pohdittuani olen päätynyt hieman suppeampaan listaan: sinkku, ihana ja pitää minusta sellaisena kuin olen. Jos nämä täyttyvät niin sitten sitä voi alkaa miettiä muita, mutta tuo olisi jo varsin hyvä alku.

Erityisesti näin kesän korvalla kaikkialla on aurinkoista ja värikästä ja rakkauden täyttämiä ihmisiä. Olenko katkera? No olen! Miksi sitä peittelemään? Minäkin haluaisin samaa! Minäkin haluaisin ihastua mieheen, joka olisi sinkku, ihana ja pitäisi minusta sellaisena kuin olen. Tuntuuko, että korostan sanaa sinkku? Niin korostankin, enkä suotta. Olen tässä viime aikoina kuullut vähän turhan ihania sanoja varatulta mieheltä. Ja sanonpahan vaan, että toiseksi naiseksi minusta ei ole. Onhan se imartelevaa, että on pidetty, mutta joku roti pitää olla.

Mikä saa varatut miehet imartelemaan sinkkuja? Mikä saa ihmisen, joka on parisuhteessa flirttailemaan ja oikeasti aika suoraankin sanomaan kiinnostuksensa? Herää kysymys, että teenkö minä jotain? Annanko alitajuisesti jotain signaaleja, että ”tässä minä olen, ota minut!”? Vai johtuuko se siitä, että hymyilen ja nauran paljon ihmisten seurassa? Varsinkin sellaisten, jotka ovat minusta mukavia ja ihania. Tarkoituksellisesti en ole kyllä rohkaissut ketään mihinkään.

No. Kesä tulee. Kuumat ilmat. Auringon paiste. Kärpäset. Kukkaset. Rannalla lekottelu. Juhannus. Juhannuskokko. Elokuun viilenevät illat. Kuutamouinnit. Ehkä tähän kesään kuuluisi myös rakkaus? Ainahan sitä toivoa sopii…

Kiukusta muutokseen

En voi sanoa olleeni tällä viikolla kaikkein helpoin ihminen. Jotenkin edellisviikon ahdistus heijastui tähän viikkoon ja kiukuttelin kaikille. En oikein osaa sitä kertoa, että mikä perimmäinen syy oikein oli, mutta kiukuttelinpahan vain.

Minulla on ihania ja kannustavia ystäviä ympärilläni, mutta välillä heidän ongelmansa tuntuvat hieman paistutelluilta. Ihmiset tuntuvat lukevan netistä mitä ihmeellisimpiä diagnooseja ja yhtäkkiä heillä on kaikki taudit masennuksesta syöpään. Tottahan toki jollain joku näistä diagnooseista voi ollakin totta, mutta todennäköisesti sitä on vain hieman luulosairas ja jos tietää asioista jotain niin sitä vain hieman suurentelee asioita.

Olenkin tällä viikolla saanut hokea ihmisille, ettei heissä ole mitään vikaa ja samaan aikaan pohtinut, että onkohan minussa jotain vikaa. En tunne oloani fyysisesti enkä henkisesti sairaaksi. Mutta sitä tässä olen miettinyt, että miksi minä olen edelleen sinkku. Tähän asiaan olen jo muutaman kerran ottanut kantaa, mutta silti tuntuu, että asiassa on jotain muutakin vielä. Jotain syvempää. Jotain joka juontaa juurensa jonnekin paljon pidemmälle kuin olen uskaltanut ajatellakaan.

Ehkä yksi asia on se, etten osaa luottaa siihen, että joku voisi oikeasti pitää ja olla kiinnostunut minusta. Tätä asiaa pääsin reflektoimaan (hieno sana!) ystäväni kanssa tänään kahvikupposen ääressä. Kerroin hänellä eräästä miehestä, johon olen muutaman viikonlopun aikana törmännyt paikallisessa ravintolassa. Kerroin olosuhteista, siitä miten mies käyttäytyy ja miten pitkään ja intensiivisesti hän minua katsoo. Kerroin, että jos jollekin ystävälleni joku mies tekisi samoin, sanoisin miehen olevan kiinnostunut. Mutta (minä sitten vihaan sanaa mutta…) minä en vain saa itseäni vakuuttuneeksi siitä, että mies voisi olla minusta kiinnostunut.

Älkäähän nyt käsittäkö väärin. Haluaisin uskoa. Haluaisin niin kovasti uskoa, mutta (se pirun mutta taas!) en vain osaa. Itsetuntoni ei salli minun uskoa sitä. Samaan aikaan tiedän, että voidakseen uskoa itseensä, on muututtava. On opittava luottamaan itseensä ja siihen, että joku voi oikeasti olla kiinnostunut ja pitää minusta. Muutoksen on kuitenkin lähdettävä minusta itsestäni. Ei kukaan muu voi tehdä sitä puolestani. Ihmiset voivat sanoa, että olet ihana ja kiltti ja suloinen ja kultainen ja kaunis ja vaikka mitä, mutta niin kauan, kun sitä ei itse usko, niin se ei ole totta. Tai tottahan se varmasti on, mutta se ei vain ole totta sinulle itsellesi. Eikö niin?

Tuntuu, että kierrän kehää puheideni kanssa ja puhun samasta asiasta yhä uudelleen ja uudelleen. Ehkä tämä on minun noidankehäni, josta irti pääseminen vaatii sen, että oikeasti alan uskomaan itseeni. Viimeksi tänään ystäväni sanoi minulle, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että minunlaiseni hyvä ihminen, joka sopisi parisuhteeseen äärettömän hyvin, menee hukkaan sinkkuna. Siinä sitten istuin hiljaisena ja tuijotin kahvikuppiini osaamatta sanoa mitään. Ei se niin helppoa ole.

Tässä alkuvuodesta törmäsin tällaiseen tekstiin. Se kuvastaa mielestäni täydellisesti sitä miksi olen sinkku. Erityisesti viimeinen kappale on täydellinen! Teksti on englanniksi, joten koetan suomentaa sen viimeisen, tärkeän kappaleen tähän:

”Olet sinkku, koska olet sinkku. Se on niin yksinkertaista. Et vain ole saanut sitä yhteyttä toiseen sydämeen. Voit meikata itsesi, pukeutua kauniisti, leikata hiuksesi, värjätä hiuksesi, nyppiä kulmakarvasi, laittaa huulipunaa ja silti olla sinkku. Voit lähteä baariin ja toivoa, että tapaat elämäsi rakkauden siellä vain huomataksesi, että kukaan herätä kiinnostustasi kyseisessä paikassa. Ja niin se vain tulee olemaan siihen päivään asti, kunnes tapaat sen oikean. Lopeta sen toivominen. Ala elämään sitä elämää, joka sinulla on, äläkä mieti niitä asioita mitä sinulla ei ole. Tulee vielä aika, jolloin tapaat miehen ja silloin sinun täytyy päästää irti sinkkuuden vapaudesta, joka sinulla nyt on. Ala olemaan kiitollisempi. Aloita nyt.”

Että näin tänään. Ehkä olisi aika alkaa kuuntelemaan niitä omia neuvoja, joita jakelee kaikille muille ja alkaa elämään niiden mukaan. Ja muistaa se, että mitään ei saa, jos ei koskaan edes yritä. Ehkä on aika yrittää. Ehkä sillä tavoin voi saavuttaa jotain. Ehkä minun on aika olla rohkea ja tehdä se ensimmäinen siirto. Ehkä.

Arvaamattomia ahdistuksia

Niinpä niin. Sitä kuulee jälleen ympärillään pelkkiä vauvauutisia ja parisuhdeuutisia. Kaikki tuntuvat alkavan seurustelemaan tai ovat seurustelleet ”salaa” jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt kertovat asiasta julkisesti. Tai sitten ihmiset saavat vain vauvoja.

Joskus sitä ei voi muuta kuin vain hymyillä kuullessaan näitä uutisia. Toisinaan tekisi mieli heittäytyä maahan ja vain kiljua. Kuten tänään. Kuulin nimittäin, että kaksi minulle läheistä ihmistä ovat alkaneet seurustella. Tai ainakin tapailla. Hienoahan se on, että ihmiset löytävät toisensa ja haluavat viettää aikaa toistensa seurassa.

Minua alkoi vain jälleen kerran ahdistaa se, että minulla ei ole ketään. Se, että haluaisin olla rakastettu on aika isossa osassa elämääni jo. Tänään sanoin yhdelle ystävälleni, että ”Älä jää odottamaan toista sillä perusteella, että jos kenties joskus tulevaisuudessa palaatte yhteen, koska siinä alitajuisesti alat toteuttamaan ajatusta ja huomaamattasi kävelet onnesi ohi”. Tämä ajatus lienee pitäisi minunkin sisäistää.

Ai miksi? No sen vuoksi, että olen tässä vuosia sitten tavannut yhden miehen, joka sai minussa aikaan mitä vahvimpia tunteita. Hän hymyili minulle ja minua vietiin. Tämä mies onkin nyt ollut se, johon olen verrannut kaikkia tapaamiani miehiä ja aina nämä uudet tuttavuudet ovat hävinneet. Kukaan heistä ei ole voittanut tätä vanhaa ihastusta. Ehkä olen silloin päättänyt alitajuisesti, että ”Tuon miehen kanssa minä vielä joskus seurustelen”. Ja sen vuoksi olen vain sabotoinut itseäni ja siten en ole saanut ihastuttua keneenkään. Tai ihastunut olen, mutten ole osannut hypätä mihinkään vakavampaan.

Tiedä sitten mistä sinkkuuteni johtuu. Onko se oma alitajuinen päätös vai onko se vain siitä johtuva, ettei kukaan kiinnostu minusta. Ehkä voisin alkaa selvittämään tätä asiaa. Tehdä pienen projektin ja tutustua itseeni ja katsoa, että olisiko minussa itsessäni muuttamista, jotta voisin löytää rinnalleni miehen, jonka kanssa haluan olla hamaan loppuun asti.

Unelmien mies?

Tässä jälleen viikonloppuna tuli istuttua ravintolassa. Ihan selvinpäin. Ja jälleen tuli todistettua se, että ainakaan ravintolasta sitä miestä ei tule löytämään. Katsellessaan suomalaisia miehiä ravintolassa, jotka koettavat pysyä humalapäissään pystyssä ei ole ollenkaan pahoillaan, ettei kukaan tule juttelemaan.

Jokainen nainen on jossain vaiheessa kuvitellut mielessään miehen, joka olisi täydellinen. Unelmien mies. Niin olen minäkin.

Minun unelmieni mies olisi pitkä ja hänellä olisi leveät hartiat. Hänen silmänsä ja hiuksensa olisivat ruskeat. Hän saisi oloni tuntumaan turvalliselta ja hän saisi minut nauramaan. Luonteeltaan hän olisi kiltti ja huumorintajuinen. Lisäksi hän olisi lapsirakas. No, tätä unelmakuvaa vasten sitten aina vertaan miehiä, joita tapaan. Kerran olen viisitoista vuotiaana ihastunut tämän näköiseen mieheen. Ulkonäöllisesti hän oli juuri tuollainen. Sen jälkeen olenkin sitten kiinnostunut hyvinkin erilaisista miehistä.

Yksi kautta aikojen vahvimmista kiinnostuksista, jonka olen kokenut, on ollut mieheen, joka oli vaalea. Hänellä oli siniset silmät ja hiekanväriset hiukset. Hän ei ollut erityisen pitkä, mutta minua pidempi kuitenkin. Hänen hartiansa olivat kyllä ihan riittävän leveät ja hänen hymynsä – se sai aina kulkemaan kylmät väreet selkäpiitäni pitkin. Hänen naurunsa ja äänensä tuntuivat mahan pohjassani asti. Hänen kätensä sopi täydellisesti käteeni ja minulle oli hänen seurassaan turvallinen olo.

Joskus toivon, että hänestä olisi tullut minulle ”Se Oikea”, mutta toisinaan olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja ikävä kyllä, vertaan aina miehiä häneen. Tämä ehkä on tehnyt minusta hieman valikoivan miesten suhteen. Tiedän mitä haluan ja tiedän minkälaisen miehen haluan.

Tässä on myös yksi minua ärsyttävä asia. Se, että minua sanotaan nirsoksi. Minusta on suorastaan raivostuttavaa, kun minun sinkkuuttani kommentoidaan ja sanotaan, että ”Sinä olet vain liian nirso.” Kiitosta vaan kaverit. Reilu peli. Minä olen vain vähän eri mieltä. Minä tiedän mitä minä haluan. En koe itseäni mitenkään nirsoksi. Ihan samalla tavoin ihmiset kauppaan mennessään tietävät mitä he sieltä haluavat ja ostaessaan appelsiineja valitsevat sellaiset hedelmät, jotka ovat hyviä. Samalla tavoin minä voisin mennä heidän korvaansa kuiskimaan ”Sinä ole nirso, kun et ota tuota puoliksi mätää hedelmää. Tai miksi et ota banaaneja appelsiinien sijaan?” Ehkä hieman ontuva vertauskuva, mutta niinhän se vain on.

Mentiinpä tässä äkkiä unelmien miehestä nirsouteen. Mutta asia on nyt vain niin, että minä en halua tyytyä keneenkään. Eihän se olisi oikein sitä miestäkään kohtaan, jonka ottaisin sen vuoksi, että ”kun nyt pitää olla joku”. Ainakin minua alkaisi ahdistamaan pitää toista sidottuna suhteeseen, johon minä en ole yhtä sitoutunut. Sitoutunut on ehkä väärä sana. Ehkä enemmän olisi kyse siitä, etten olisi niin tunteella mukana. Sekavaa. Taidan jatkaa tästä asiasta joku toinen päivä hieman lisää…