Oi, tule jo lumi!

Minä rakastan talvea! Minusta ei ole mitään niin hienoa kuin päästä kävelylle lumiseen talvi-iltaan, lumen narskuessa kenkien alla ja hengityksen höyrytessä valkeina kumpuilevina pilvinä.

Tämä talven alku ei ole todellakaan ollut tuollainen. On märkää ja loskaista, on mustaa ja synkkää. Aamulla töihin lähtiessä on pimeää ja illalla töistä kotiin tullessa on pimeää. Aamulenkillä koiran kanssa tulee asteltua pimeässä ja märässä. Asfaltti kiiltää  märkänä katulamppujen valossa.

Toisaalta on aika kaunista. Veden kiilto asfaltin pinnalla. Usva, joka nousee maasta ja verhoaa puut harsoonsa. Utu, jonka läpi kirkontornin valot himmeinä välkkyvät. Kaikki näyttää niin sadunomaiselta. Lumoavalta. Hiljainen kirkkoraitti. Hiljaiset askeleet märällä asfaltilla kuulostavat rauhallisilta.

Ehkä elämän kauneus ja hyvyys, sekä asiat, joista voi olla onnellinen, ovat kiinni siitä miten niitä katsoo.

 

Väsymystä ilmassa

Nyt on satanut vettä yli vuorokauden ja ilmeisen paljon. Ei siinä mitään pahaa ole, koska henkilökohtaisesti pidän sateesta. Sade tosin saa olon tuntumaan vetämättömältä ja sitä alkaa toivomaan toisen ihmisen läsnäoloa elämäänsä. Olisi kiva käpertyä sohvalle miehen kainaloon ja katsella televisiota viltin alta kynttilöiden palaessa. Ihan syksyistä siis jo.

Internetissä pyöriessä sitä aina löytää kaikenlaisia asioita ja hauskojakin kuvia erilaisista tilanteista. Nyt eteeni eksyi seuraava kuva: http://24.media.tumblr.com/95225a86421773e9ee9a2ff743c262ab/tumblr_mrjam4MkGb1s00ir9o1_500.jpg

Tuo kuva on ehkä juurikin sitä mitä minä tunnen sisälläni. Haluan ja tarvin sen, että olen rakastettu.

Väsymys painaa jo, vaikka tänään olen ollut valveilla vasta tunteja. Taitaa käydä niin, että kohta puoleen hypähdän peiton alle ja suljen silmäni. Vaellan unien maailmaan, jossa kaikki unelmani toteutuvat.