No niin. Pitkästä aikaa jaksan kirjoittaa jotain. Keväät tuppaavat olemaan kiireisiä monella tapaa. Tosin deittailun kannalta eivät…
Totuuden nimessä on tunnustettava, että olen netissä tutustunut yhteen mieheen, jonka olen jopa tavannutkin. Mies on mukava. Jalat maassa tyyppi ja tietänee mitä haluaa. Aivan varma en aina asiasta ole. En ole myöskään varma siitä, että mitä minä haluan.
Olen siis tosiaan hänen kanssaan käynyt kahvilla ja minusta jotain vain puuttuu. Joku kipinä ei tunnu löytävän paikkaansa. Jotenkin koko aikana sitä ei ole löytynyt. Tuntuu vähän pahaltakin, ettei minulla tunnu olevan riittävästi kiinnostusta häntä kohtaan.
Olen koko ikäni ajatellut, että kun tapaan Sen Oikean, niin tiedän heti sen. Olen kuvitellut, että se tunne mikä silloin iskee on niin selvä, ettei siitä voi erehtyä. En halua joutua pakottamaan tunnetta. Se ei tunnu oikealta, eikä aidolta.
Pelkään kovasti, että tämän vuoksi en uskalla heittäytyä mihinkään juttuun täysillä. Pelkään sitä, että se tunne, jonka kuvittelen kertovan siitä, että joku on Se Oikea, on vain kuvitelmaa. Pelkään, että jos sellaista en koekaan. Pelkään, että jos otan jonkun, ja sitten sitouduttuani häneen, tapaankin ihmisen, joka herättää tämän kipinämyrskyn eloon heti.
Asiaa miettiessäni en voi olla kuin varmempi siitä, että minun tulisi luottaa tuntemuksiini. Jos minua ei kiinnosta, niin en voi pakottaa itsenäni kiinnostumaan. En vain voi. Niin satutan itseni ja sen toisen osapuolen, jonka tunteita tulee myös kunnioittaa.
Hankala kevät! Toivoisin kipinöitä! Niin paljon kipinöitä, että ne sytyttäisivät sydämeni roihuun!
Anonyymisti Sinkku 