Auringonpaistetta

Se olisi kesä nyt! Aurinko paistaa ja on lämmintä! Keli on täydellinen, jotta voi lähteä kävelylle ihmettelemään luontoa, joka on heräämässä talviunestaan. Samalla sitä voi itsekin hengittää syvään, tuntea kuinka lämmin ilma täyttää keuhkot ja puhaltaa sitten ilman ulos. Olo tuntuu virkeältä. Virkeämmältä kuin aikoihin.

Ei. En ole rakastunut. En ole kohdannut ketään uutta tai erikoista. En ole kohdannut edes ketään vanhaa. Tänä aamuna vain tulin siihen tulokseen, että murjottaminen ei auta. Sammakoita tulee, mutta niitä  myös menee. Joskus kohdalle osuu joku, joka tuntuu siltä, että tässäkö tämä minun prinssini on. Mutta jos se ei olekaan niin ei auta, eteenpäin on mentävä.

Murjottaminen ja itsesäälissä vellominen ei auta. Se vain masentaa ja painaa mielen vielä alemmas. Parempi ottaa askel eteenpäin. Tällaisena päivänä on vain parempi astua ulos ja lähteä nauttimaan ihanasta ilmasta, kuin murjottaa sisällä.

Pitää hymyillä. Pitää olla positiivinen. Sen, kun muistaa, niin sitä huomaamattaan muuttuu paremmaksi.

Kyllä. Sen minä teen. Pistän tennarit jalkaa, laitan hyvää musiikkia soimaan kännykästä ja lähden ulos. Lähden nauttimaan auringosta ja hyvästä mielestä. Lähden nauttimaan kesän tulosta ja luonnon heräämisestä. Enkä suostu ajattelemaan sammakoita tai prinssejä.

Arvoton? Epämiellyttävä?

Tässä menneenä viikonloppuna olin ravintolassa. Siellä tapasin miehen, jonka kanssa juttu luisti. Juteltiin ja tanssittiin. Olin flirttiä ilmassa. Pieniä kosketuksia, hipaisuja ja enemmänkin. Minulla oli mukavaa ja käsittääkseni myös hänellä.
Kaikki näytti menevän hienosti, kunnes… Kunnes se tapahtui. Mies kääntyi puoleeni tanssilattialla ja sanoi, että hänen täytyy nyt mennä tekemään lähempää tuttavuutta tuohon toiseen naiseen. Naiseen, jonka kanssa hän oli vaihtanut vain muutaman sanan. Muuten hän oli ollut seurassani. Minä jäin seisomaan keskelle tanssilattiaa.
Olin murtunut. En fyysisesti. Henkisesti. Sitä en ulospäin näyttänyt miltä minusta tuntui. Tuntui kuin minut olisi jyrätty höyryjyrällä ja jätetty lojumaan tielle. Tuntui kuin joku olisi puristanut sisuksiani kaikilla voimallaan. Mutta minä hymyilin. Minä perkele hymyilin! En näyttänyt eleelläkään, että mitä juuri oli tapahtunut. Kävelin pois lattialta ja poistuin ravintolasta. Vasta kotimatkalla pimeässä kävellessäni annoin tunteiden näkyä. Tunsin kuumien kyynelten polttavan luomiani. Tunsin palan kurkussa. En kuitenkaan itkenyt. En. Minä en itkisi miehen tähden.
Toivoisin, että tämä tarina ei olisi totta. Mutta se on. Se tekee kipeää kertoa, mutten voinut pitää tätä itselläni.
Minä suutuin. Tunsin oloni mitättömäksi, arvottomaksi, vääränlaiseksi. Tuntui, että minussa on jotain vikaa. Jotain miksi miehet eivät vain halua minua.
Minä en ymmärrä miten noin voi toimia. Minä en vain käsitä. Minä yritän. Minä pistän itseni peliin ja saan turpaani. Minut jyrätään ja jätetään lojumaan tielle.
Ehkä kohtaloni on oikeasti jäädä yksin.

Kevättä rinnassa. Tai sitten ei…

Kevät tulee. Tai oikeastaan kesä. Hirmuista vauhtia luonto muuttaa muotoaan ja kaikkialla alkaa vihertää. Linnut laulavat, jänikset juoksentelevat ja yrittävät tehdä vaikutusta toisiinsa. Siilit lyllertävät paikasta toiseen tuhisten mennessään. Ihmiset rakastuvat, kävelevät käsi kädessä kaupungilla, saavat vauvoja, menevät kihloihin, alkavat suunnitella häitä, menevät naimisiin ja rakastavat toisiaan loppu elämiensä ajan.

Ainakin jotkut. Minä en. Tässä taannoin ajattelin asiaa, että minkälainen olisi se unelmien mieheni. Listasta alkoi tulla loputon. Nyt asiaa uudelleen pohdittuani olen päätynyt hieman suppeampaan listaan: sinkku, ihana ja pitää minusta sellaisena kuin olen. Jos nämä täyttyvät niin sitten sitä voi alkaa miettiä muita, mutta tuo olisi jo varsin hyvä alku.

Erityisesti näin kesän korvalla kaikkialla on aurinkoista ja värikästä ja rakkauden täyttämiä ihmisiä. Olenko katkera? No olen! Miksi sitä peittelemään? Minäkin haluaisin samaa! Minäkin haluaisin ihastua mieheen, joka olisi sinkku, ihana ja pitäisi minusta sellaisena kuin olen. Tuntuuko, että korostan sanaa sinkku? Niin korostankin, enkä suotta. Olen tässä viime aikoina kuullut vähän turhan ihania sanoja varatulta mieheltä. Ja sanonpahan vaan, että toiseksi naiseksi minusta ei ole. Onhan se imartelevaa, että on pidetty, mutta joku roti pitää olla.

Mikä saa varatut miehet imartelemaan sinkkuja? Mikä saa ihmisen, joka on parisuhteessa flirttailemaan ja oikeasti aika suoraankin sanomaan kiinnostuksensa? Herää kysymys, että teenkö minä jotain? Annanko alitajuisesti jotain signaaleja, että ”tässä minä olen, ota minut!”? Vai johtuuko se siitä, että hymyilen ja nauran paljon ihmisten seurassa? Varsinkin sellaisten, jotka ovat minusta mukavia ja ihania. Tarkoituksellisesti en ole kyllä rohkaissut ketään mihinkään.

No. Kesä tulee. Kuumat ilmat. Auringon paiste. Kärpäset. Kukkaset. Rannalla lekottelu. Juhannus. Juhannuskokko. Elokuun viilenevät illat. Kuutamouinnit. Ehkä tähän kesään kuuluisi myös rakkaus? Ainahan sitä toivoa sopii…

”Jos mä olisin sinkku…”

Mikä siinä on, että varatut miehet tekee tuttavuutta? Ihan oikeasti. Olin juhlimassa eilen ravintolassa ja siellä yksi mies (tiedän hänen olevan varattu) tuli ensin kertomaan miten ihana hänen mielestään olen. Sitten seuraavaksi hän sanoikin: ”Jos mä olisin sinkku…” ja katsoi pitkään syvälle silmiini…

Minua suorastaan alkoi vituttaa tilanne. Ei noin voi tulla sanomaan! Ei ole reilua toimia noin! Miksi pitää tehdä noin?! Mikä saa miehen sanomaan noin?! En ymmärrä…

Tämä päivä on mennyt toipuessa eilisestä, enkä ole saanut mitään aikaan. Olen vain istunut kotona ja katsonut televisiota. Niin ja tietenkin miettinyt tuota hetkeä. Helvetti. Ei noin saa sanoa! Ei vaan voi! Puolikas lause, jonka jälkeen intensiivinen katse. Ei mitään järkeä.

No, minä en aio alkaa mihinkään hänen kanssaan vaikka hän puhuisi miten kauniita. En. En ikinä. Tämä lupaus pitää.

Hetki oli vain ihan käsittämättömän intensiivinen. Se  yksi pieni hetki sai sydämeni jättämään lyönnin välistä ja henkeni salpautumaan. Ne neljä sanaa ja sen jälkeinen hiljaisuus saivat minut hiljaiseksi. Ja sanattomuus jatkuu edelleen…

Hylätty.

Taisin tässä taannoin tunnustaa liittyneeni nettideittailun maailmaan. No, tässä ensimmäisiä tuloksia ajattelin raportoida hiljalleen. Ja, no eihän se nyt kaunista luettavaa ole. Suoraan sanottuna olen aika pettynyt ihmisiin. Tai ehkä tarkemmin yhteen.

Olen siis jutellut muutaman miehen kanssa valitsemani sivuston kautta. Omaan profiiliini en kuvaa ole laittanut, koska en halunnut laittaa. Ajattelin, että sitten annan yksityisesti miehelle kuvan itsestäni, jos sattuisi synkkaamaan kirjoittelun tasolla.

Noh, tutustuin muutaman viestin ajan erääseen mielenkiintoiseen herraan. Joka viestin lopussa hän pyyteli kuvaa nähdäkseen, ihan kaunein sanoin eikä kamalan vaativasti, mutta painostaen kuitenkin siihen jokaisen viestin myötä. Muutaman viestin jälkeen päätin sitten lähettää hänelle kuvani. Rehellisyyden nimissä lähetin kuvan sekä kasvoistani, että kokovartalokuvan, jotta hän oikeasti näkee minkä näköinen minä olen. Niitä tarinoita olen kuullut niin paljon, että mies pyytää naisen kuvaa ja saa kauniin kasvokuvan ja tavatessa sitten paljastuu totuus siitä, että tytöllä on muutama extrakilo liikaa ja homma on siinä. Halusin siis olla rehellinen tälle minuun vaikutuksen tehneelle miehelle ja näyttää sen mitä minä todellisuudessa olen.

Minä en ole mitenkään mallinmitoissa (mutta kuka normaali nainen oikeasti onkaan?), mutta en nyt mielestäni myös ole siellä valas-osastossakaan. Muutama ylimääräinen kilo on, joiden kanssa taistelen. Hiljalleen niitä olen saanut karisemaan ja työ jatkuu vielä sellaiseen normaaliin, joka olisi terveyttä edistävä.

Kuitenkin, lähetin siis kuvani miehelle ja yllätys, yllätys, hänestä ei enää kuulunut pihaustakaan. Ei sanan sanaa. Ei mitään.

Minua suorastaan inhottaa tuollainen käytös, että kärttämällä kärtetään toiselta kuvaa ja sitten, kun se saadaan, todetaan vain, että eipäs tämä neitonen täytä kaikkia niitä vaatimuksia ulkoisesti mitä on. Ja sitten ei edes vaivauduta vastaamaan mitään. Ärsyttävää! Minun mielestäni pitäisi olla sen verran selkärankaa miehellä, että ilmoittaisi kauniisti, että ”kiitos kuvista, mutta niiden perusteella, et ole ihan sen tyyppinen ihminen, jota minä haen”. Sellaiset pakit minä voisin ottaa vastaan. Sellaista rehellisyyttä minä arvostaisin. Ja suoraselkäisyyttä. Se, että ei voida sanoa yhtään mitään saa minut vain vihan valtaan. Jos minä en koe, että toinen on minua ulkoisesti viehättävä, niin en minä ketään vedätä. Kerron heille suoraan, että ”kiitos, mutta et ole ihan minun tyyppiäni”. Ei se ole vaikeata. Erityisesti silloin, kun kommunikoidaan kirjoittamalla!

Ärsyttävää. Tuli sellainen olo, että hän oli kuviani katsottuaan lyönyt niihin leiman ”HYLÄTTY”. Siltä minusta nyt tuntuu. Hylätty. Ei kelpuuteta.

Hylätty: sellainen, jota ei ole kelpuutettu, joka on jätetty heitteille, hyljätty; viskattu pois. (lähde: wikipedia)

Hylätty.

Uudestaan!(ko?)

Tuli tässä keskusteltua parin ystävän kanssa aiheesta ”Kannattaako exän kanssa palata yhteen?” Väittely oli osittain kiivastakin ja eriäviä mielipiteitä oli.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhden eron jälkeen en pystyisi enää samalle perustalle rakentamaan parisuhdetta saman ihmisen kanssa. Mielestäni sillä ei ole mitään väliä, että onko toinen muuttunut tai olenko minä muuttunut. Se, että minut olisi jätetty, aiheuttaisi sen, että minä en pystyisi luottamaan siihen toiseen enää. Pelkäisin koko ajan sitä, että hän jättäisi minut uudelleen. Jos minä puolestaan olisin se eropäätöksen tehnyt osapuoli, niin koko ajan pelkäisin sitä, että eropäätökseen johtanut asia palaa takaisin.

Olen sitä mieltä, että jos parisuhteesta on kerran erottu, niin on siihen oltava syy. Ja yleensä syy on ylitsepääsemätön ristiriita. Vaikka ihmiset muuttuvat, niin voivatko he oikeasti muuttua niin paljon, että he onnistuvat toisella, kolmannella tai peräti neljännellä yrittämällä?

Varmasti on olemassa pareja, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ”Kyllä me olemme palanneet eron jälkeen yhteen ja olemme onnellisempia kuin koskaan!” Sitä minä en kiellä, etteikö joku siinä voisi onnistua. Omalla kohdallani asia on toinen. Tunnen itseni niin hyvin, että minä itse sabotoisin parisuhdetta niin, että se ei vain toimisi. Joko en luottaisi toiseen tai sitten itse omalla epävarmuudella murentaisin koko suhteen pohjan. Eikä sellainen parisuhde voi toimia, jossa ei toiseen tai omaan itseensä pysty luottamaan.

Joskus tuntuu helpottavalta olla sinkku. Saa tehdä juuri niin kuin haluaa ja ei tarvitse kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sitä on vain itse vastuussa omasta elämästään ja kaikista asioista, jotka siihen kuuluvat.

Nettiin(kö?)

Niinpä  niin. Nettideittailu. Mitähän se tuo  mukanaan? Ystävilleni se on tuonut mukanaan sydänsuruja, epäilyttäviä tuttavuuksia, tupla/tripla/quatrodeittailijoita, mutta myös rakkautta, uskollisuutta, kiintymystä, kodin ja lapsia. Kaksi hyvin erilaista puolta nettideittailun maailmasta olen päässyt näkemään.

Suuri kysymys tässä nyt vähän aikaa sitten minulla oli, että hyppäänkö itse nettideittailun maailmaan. Pohdin asiaa. Pohdin ja ajattelin. Ajattelin ja pohdin. Lopulta, pitkällisen harkinnan jälkeen päätin hypätä. Ei tässä maailmassa mitään saa, jos ei yritä.

Tiukka linja minulla on siitä, että kuvaani en laita profiiliini. En sen takia, että ujostelisin minkä näköinen olen, vaan sen vuoksi, että en halua. Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäöstä ja sen merkityksestä. Edelleen olen samaa mieltä. Toisaalta samaan aikaan haluaisin, että voisin tutustua uuteen ihmiseen ihan anonyymisti, ilman ulkonäön tuomia paineita. Teoriassa ajatus on hyvä, mutta käytännössä vähemmän hyvä.

Olen siis nyt muutaman päivän pyörinyt nettideittailun maailmassa. Viestejä olen laitellut muutaman miehen kanssa. Tosin niin, että he ovat ensin minuun ottaneet yhteyttä. Jotenkin minulle helpompi niin päin. Ei tule niin epätoivoinen olo. Tiedän, ettei nykyisin nettideittailu ole epätoivoista tai jotenkin säälittävää, mutta ehkä olen kasvanut sellaiseen aikaan, kun internet on yleistynyt ja hiljalleen kaikki (no ei  nyt ihan kaikki, mutta kuitenkin…) sosiaalinen elämä on siirtynyt sinne. Se, että muistan ajan, jolloin kaverille soitettiin lankapuhelimella (sellaisella missä oli pyöritettävä numerolaatta!), luo ehkä omaa epäilystään tekniikkaan ja sen kautta uusiin ihmisiin tutustumiseen.

Niinpä niin. Harhauduin asiasta. Pointtini tässä oli se, että vaikka en näkisi minkä näköinen mies minulle kirjoittaa, niin kirjoitustyyli vaikuttaa minuun kyllä syvästä. Lienee syynä se, että olen aina lukenut paljon kirjoja ja siksi kirjallinen ilmaisu on minulle tärkeää. Tämän vuoksi tuntuu kurjalta se, että minua kiinnostaa vähemmän ihminen, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein, kuin sellainen, joka osaa kirjoittaa ne oikein. Tiedän, etten itsekään varmasti ole täydellinen kirjoittaja ja teen virheitä, mutta toistuvat yhdyssanavirheet ja pilkkujen täydellinen puuttuminen tekstistä saavat minut näkemään punaista. Tulee olo, ettei kukaan ole koskaan ollutkaan äidinkielen tunnilla… Huh.

Kuitenkin, hyppäsin siis nettideittailun maailmaan. Katsotaan mitä se tuo mukanaan minulle. Toivottavasti uusia tuttavuuksia ja mukavia kokemuksia.

Uusi vuosi uudet kujeet

No niin. Nyt on vuosi vaihtunut ja pitäisi aloittaa noin niin kuin periaatteessa ”puhtaalta pöydältä”. Toisaalta, mikä sen parempi tilanne aloittaa kuin sinkkuna. Maailma on avoinna ja sitä voi tehdä mitä vaan. En muista uutta vuotta jonka jälkeisenä aamuna olisin näin hyvällä tuulella. Ei mitään ole tapahtunut, mutta olo on toiveikas

Toiveikas. Se on varmasti oikea sana kuvaamaan tätä tunnetta. Toiveikas. Yhtäkkiä en muista milloin olisin tuntenut näin toiveikkaaksi itseni. Mutta e valita, päinvastoin. Nautin tästä tunteesta ja katson mitä maailma tuo tullessaan.

Ei minua haittaa sekään, ettei kukaan ollut suutelemassa minua vuoden vaihteessa. Se on ihan ok. Minusta tuntuu, että usein olen ollut siitä katkerakin, ettei minua ole suudeltu uutena vuotena. Tässä vuodessa on kuitenkin jotain. Jotain toiveikasta. Jotain on tulollaan ja minä lupaan olla ennakkoluuloton ja avata sydåmeni, jotta saisin mahdollisimman paljon elämääni.

Hyvä uutta vuotta ja pitäkää sydämenne avoinna!

Notting Hill

Notting Hill. Yksi parhaimmista elokuvista koskaan! Minun suosikkielokuvani. Niin hienosti kirjoitettu, kuvattu ja leikattu. Tätä elokuvaa katsellessa hymyilen oikeastaan koko ajan. Jos en hymyile niin elän muuten mukana. Elän tunteet hieman etukäteen ja fiilistelen kaikki musiikit täysillä! En oikein koskaan löydä sanoja kuvaamaan tätä elokuvaa ja niitä tunteita, joita se minussa herättää.

No ainakin se herättää sen tunteen, että olisipa minullakin mies. Hah. Yllättäen… Tästä tuli mieleeni, että yleensähän miehet eivät välitä romanttisista elokuvista, jollaiseksi tämän Notting Hillin voisi luokitella. Muistan kuitenkin jutelleeni yhden miehen kanssa vuosia sitten hänen elokuva valikoimastaan. Hänellä sitten oli hyllyssä tämä elokuva. Katsoin sitä hieman hämmentyneenä ja tuumasin, että tuo on yksi lempielokuvistani. Hän nyökäsi ja totesi sen olevan yksi hänen suosikeistaan myös. Ei sen romanttisuuden takia vaan sen vuoksi, miten hienosti se on tehty.

En edes muista kuinka monta kertaa olen katsonut tämän elokuvan. Sitä on tullut katseltua intensiivisesti teekupin kanssa ja se on tullut pyörineeksi taustalla, kun olen siivonnut tai kirjoittanut koulutehtäviä tietokoneella. Varmaan tulen kuluttaneeksi dvd:ni puhki…

Ehkä aika mennä nukkumaan. Tähän loppuun vielä lempilainaukseni elokuvasta, joka saa aina kyyneleet silmiini:

”I’m also just a girl, standing in front of a boy, asking him to love her.”